tiistai 15. elokuuta 2017

Listaus lukemistani kirjoista


Suomalaisen kirjallisuuden kesäni vetele viimeisiään, sillä palaan kotiin lauantaina. En ole ehtinyt/jaksanut kirjoittaa kaikista lukemistani kirjoista, vaikka niistä jokainen kyllä ansaitsisi postauksen. Sen verran laadukasta kamaa on tullut luettua.

Tavoistani poiketen tyydyn listaamaan lukemani kirjat, kas tässä:

1. Hilkka Ravilo: Muovikassimies (Myllylahti 2009)
2. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2006)
3. Minna Canth: Kauppa-Lopo (1889)
4. Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen (Siltala 2016)
5. Sami Liuhto: Heroiini (Käsite 2017, bloggaus tulossa)
6. Jari Salonen: Jahti (Otava 2017)
7. Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus 2015)
8. Tove Jansson: Muumipapan urotyöt (1950/suomeksi 1951, bloggaus tulossa)
9. Hanna hauru: Jääkansi (Like 2017)

Minulla on iso kasa kirjaston kirjoja lainassa, mutta ne pitää palauttaa huomenna, koska torstaiaamuna siirryn takaisin pk-seudulle, jos VR suo. Terkut vaan VR:lle.

En viitsi enää aloittaa romaania, koska tuskin ehdin mitään lukea kokonaan. Sen sijaan hemmottelen itseäni Tuuve Aron Lihanleikkaajalla (Wsoy 2017) niin paljon kuin ehdin.

Matkalukemiseksi minulla on Terhi Rannelan Frau, jonka ostin omaksi. On muuten ainut kirja, jonka olen ostanut tällä reissulla. Jos siirtyminen Helsinkiin sujuu ongelmitta, on toiveissani ehtiä vielä heittää kirjakauppakierros: olisi muutama kirja, jotka haluaisin ostaa ennen paluuta.

maanantai 7. elokuuta 2017

Vieras


Olen käynyt katsomassa pysähtynyttä aikaa. En tiedä tarkalleen, milloin se pysähtyi, mutta on siitä ainakin kaksikymmentä vuotta. Se ei ole minun aikani, olen vain vieras siinä ajassa.


Toisinaan tuntuu, että olen vieras kaikessa, kaikille. Vieras ja ulkopuolinen. Se ei häiritse niin kuin joskus ennen. Siihen tottuu.


Vieraissa paikoissa viihdyn, koska silloin ulkopuolisuus on hyväksyttyä, normaalia. Ehkä minä en osaa kuulua minnekään. Pitäisikö edes? Jos ei siitä kärsi, miksi pitäisi?



maanantai 31. heinäkuuta 2017

Klassikkohaaste V: Kauppa-Lopo

On heinäkuisen klassikkohaasteen aika, nyt jo vuorossaan viidennen. Haastetta isännöi tällä kertaa Tekstiluolan Tuomas.

Tässsäpä kertauksesi haasteen säännöt, joiden alla omat huomioni eli nyt hieman erilainen lähestymistapa tähän haasteeseen.

1. Valitse joku klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään.

Ilmoitettu on osallisuudesta, mutta ei kirjasta sillä luettavan klassikon valinta jäi jälleen viime tippaan.

2. Lue valitsemasi klassikko.

Lukuun päätyi lopulta Minna Canthin Kauppa-Lopo, joka on novelli ja julkaistu ensimmäisen kerran 1889 aikakauslehti Valvojassa. Veivasin valintaa viimeiseen asti ja Canthiin päädyin, koska en ole ikinä koskaan lukenut Minna Canthilta yhtään mitään. Nyt olen, hyvä minä.

3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.7.2016. Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani samaisena päivänä.

Luin Kauppa-Lopon yhteisniteestä (SKS 1999), jossa on lisäksi Canthin Agnes-niminen novelli. Agnesta en lukenut. Ei syntynyt Kauppa-Lopon jälkeen varsinaista innostusta lukea sitä.


Kauppa-Lopo kertoo homssuisesta naisesta, joka kirjan alussa istuu vankilassa juopumuksesta ja pyhäinpäivän rikkomisesta. Tapahtumapaikka on Jyväskylä, jota - tai pikemminkin jonka ihmisiä - kuopiolainen Kauppa-Lopo halveksii.

Kun Kauppa-Lopo saa tietoonsa, että Jyväskylässä asuu hänen Kuopiosta kotoisin oleva "tuttunsa", Agnes Kortman, hän kutoo tälle sukat. Siinäpä oiva (teko)syy lähteä vankilasta vapauduttuaan naista tapaamaan.

Kauppa-Lopo henkilönä on samaan aikaan sekä etova että sydämellinen. Minun on tosin vaikea ymmärtää Kauppa-Lopon sydämellisyyttä, joka ilmenee muun muassa (pakonomaisena) haluna auttaa rouva Kortmania hankalassa tilanteessa. Ja aivan pyyteettömästi, vaikka on itsekin jatkuvassa rahapulassa.

Kauppa-Lopo myy Kortmanin vanhoja rojuja ja tienää niillä ihan kivan summan Kortmanille, mutta ei silti halua edes markkaa vaivanpalkaksi. Mieluummin vaikka varastaa joltain toiselta kuin ottaa palkkion työstään. Onko kyseessä sitten ylpeys vai mikä jää minulle epäselväksi.

Kirjassa on alustus, jossa Päivi Lappalainen tutkiskelee sekä Kauppa-Lopoa että Agnesia. Luin alustuksen kirjan luettuani ja se auttoi tietyssä määrin tulkitsemaan lukemaani.

"Henkilökuvauksen kannalta yhteistä on, että molempien novellien (Kauppa-lopo ja Agnes) naiskuvat ovat vastalause 1800-luvun mittaan meilläkin rakennetulle kuvalle porvarillisesta perheenemännästä ja äidistä, kodin enkelistä."

Kauppa-Lopo synnytti aikanaan kirjallisen polemiikin. Novellia pitääkin tulkita sidottuna aikaan, että sen arvon voi ymmärtää. Minuun Kauppa-Lopo vaikutti eniten miljöökuvauksensa tiimoilta.

4. Kehu itseäsi: selätit klassikon – ja ehkä jopa nautit siitä!

Hienoa Ele! Vihdoin sait luettua jotain Minna Canthilta. Ilman tätä haastetta olisi Kauppa-Lopo todennäköisesti jäänyt kesken jo toisella sivulla. Onneksi kuitenkin luin loppuun, vaikken niin kovasti ihastunutkaan.

5. Toista kohta neljä, useasti.

Hienoa, Ele, nyt on jälleen yksi aukko sivistyksessä paikattu. Lisää kahvia sen kunniaksi.

Klassikkohaasteen koontipostaus, jossa linkit osallisten kirjoituksiin.

~~~


Tässä pääsen lyömään kaksi kärpästä yhdellä iskulla, sillä Kauppa-Lopo polkaisee kohdallani käyntiin myös novellihaasteen. Peukutan sitä erikseen tapahtumapaikan tiimoilta. Lue novellihaasteesta ja peukutuksesta enemmän Nipvetin blogista.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Mutta kuka on Laura Lumikko?

Olen aika innoissani, kun saan lukea suomalaisten kirjailijoiden kirjoja. Minulla on kyllä kotonakin melkoinen pino lukemattomia suomalaisia, mutta jostain syystä kynnys lukea suomeksi on kasvanut. Ja jostain syystä on luontevampaa lukea suomeksi Suomessa. En osaa sanoa, miksi se kynnys kotona on noussut niin korkeaksi. Jotenkin pitäisi yrittää madaltaa sitä. Jään pohtimaan asiaa.

Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta on roikkunut lukulistallani iäisyyden. Ostin jopa kirjan omakseni enkunkielisenä, mutta ei ole tullut siihen tartuttua, koska takaraivossani kaihersi jatkuvasti ajatus, että se pitää lukea suomeksi, aitona ja alkuperäisenä kun kerran kielen taidan. No nyt on luettu ja voi jestas mikä herkkupala: en voi kuin ihmetellä, miksi ihmeessä en ole lukenut sitä aikaisemmin!


Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Atena 2006
S.322

Lukija ensin hämmästyi ja sitten loukkaantui, kun rikollinen nimeltä Raskolnikov äkkiä surmattiin hänen silmiensä edessä keskelle katua. Sonja, hyväsydäminen prostituoitu, ampui Raskolnikovia sydämeen.

...Lukijan nimi oli Ella Amanda Milana.

Tämäkin lukija hämmästyi, sitten loukkaantui ja suorastaan raivostui Ella Milanan kanssa ja lisäksi. Mitäs helvettiä tämä oikein on?! Utelias mieleni rahoittuu, kun Ella Milana alkaa selvitellä asiaa. Voin kertoa, ettei selitys ole ihan yksinkertainen, vaan osa isompaa vyyhtiä, jota selvitellessään Ella uppoutuu syvälle kirjallisuuden maailmaan. Ja sitten löytyy paljon muutakin.

Samoihin aikoihin Ella Milana saa kutsun Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran kymmenenneksi jäseneksi. Seuran on perustanut tunnettu ja ansiokas kirjailija Laura Lumikko, jonka Otuksela-kirjoista ovat kaikki kuulleet ja niitä lukeneet. Laura Lumikko on luvannut kouluttaa kaikista seuran jäsenistä kirjailjoita, ja muut seuran jäsenet  ovatkin jo julkaisseita ja menestyneitä kirjailijoita.

Lumikon järjestämässä Juhltatilaisuudessa, jossa Ella on tarkoitus virallisesti ottaa seuran jäseneksi, tapahtuu kuitenkin jotain perin outoa. Mattoa ei vedetä jalkojen alta, vaan se (matto) alkaa lentää eikä sen suuntaa ja määränpäätä voi mitenkään ennalta arvata - se vie, minne vie.

Se juonesta, en aio sitä selittää enempää, sillä kirja pitää itse lukea ja nimenomaan kokea. Minut Lumikko ja yhdeksän muuta otti helmoihinsa heti ensimmäisestä kappaleesta ja lähti kantamaan kuin munakoria.

Jokin maaginen voima piti minua otteessaan enkä pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni pitkäksi aikaa kerralla (onneksi on ollut hyvät lukusäät) ja silloinkin kun laskin, ajatukseni harhailivat kirjan mysteereissä. En muista, milloin olisin lukenut kirjan näin nopeasti enkä nyt tarkoita lukunopeutta, vaan sitä että yksinkertaisesti luin ja luin. Luin pitkin aamua ja päivää ja iltaa ja luin jotkin kohdat kahteen kertaan, kuten tapoihini kuuluu (siksi kai olen "hidas" lukija).

Inspiroiduin ja hurmioiduin tästä kirjasta. Itse asiassa ei ole liioiteltua sanoa, että kirja muutti jotakin minussa, tavassani ajatella ja nähdä. Jääskeläisen mielikuvitus lepattaa avoimena (ja tarttuu minuunkin, niin toivon!) ja voi jestas mitä sieltä löytyy: löytyy kokonainen maailma mielenkiintoisine ihmisineen ja hahmoineen. Lumikon kirjoittamat Otuksela-kirjojen hahmotkin heräävät henkiin loistaakseen vain hetken kuin tuikut talvi-illassa. Menipä jokunen ns. pesuveden mukanakin, vaikka kyseessä ei ollutkaan pesuvesi vaan sammutusvesi.

Lumikko ja yhdeksän muuta on kirja, joka muuttaa muotoaan kun sitä lukee. Yksi arvoitus johtaa toiseen ja sekoittaa koko pakan - ja Pelin. Kyllä, Peliä kirjassa pelataan. En oikeastaan ole pelien ystävä, mutta arvoitusten ja mysteerien kylläkin. Ja sellaista Peliä tässä kirjassa pelataan.

Entä kuka lopulta on Laura Lumikko itse? Niin, minulla on asiasta oma käsitykseni. Se tosin muuttui muutaman kerran kirjan lukemisen aikana. Eikä se välttämättä edes ole oikea - paitsi minulle.

Lumikossa ja yhdeksässä muussa on jotakin samantyyppistä henkisyyttä, maagisuutta ja vähäeleisyyttä kuin monissa lukemissani japanilaisissa kirjoissa (huom. en ole lukenut Haruki Murakamia, jota kai kaikki suomalaiset lukevat). Silti Jääskeläisen tyyliä ei voi suoraan verrata mihinkään (eikä ole tarviskaan), sillä se on niin omaperäinen ja raikas. Se tuntuu samaan aikaan läheiseltä ja oudolta - ihan kuin olisin tullut kotiin.

Olen aiemmin lukenut Jääskeläiseltä Sielut kulkevat sateessa, josta niinikään pidin paljon. Siinäkin kirjassa maaginen tunnelma tenhoaa ja hukuttaa lukijan verkkoihinsa. Harjukapungin salakäytävät on minulla kotona ja voitte arvata, että se tulee lukuun samantien kun pääsen kotiin. Ennen maasta poistumista olisi tarkoitus hankkia käsiin Jääskeläiseltä pian julkaistava Väärän kissan päivä. Varsinaiset kissanpäivät siis luvassa jatkossakin!

Lumikko ja yhdeksän muuta muun muassa seuraavissa blogeissa: Morren maailma, Rakkaudesta kirjoihin, Kirsin kirjanurkka, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Taikakirjaimet.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Muovikassimies on kova panomies

Täten julistan suomalaisen lukusuven alkaneeksi ja sen saa kunnian käynnistää Hilkka Ravilo.



Hilkka Ravilo: Muovikassimies
Myllylahti 2009
S. 355

Tarmo Toropainen varttuu nuoreksi mieheksi alkoholiin taipuvaisen yksinhuoltajaisänsä hoteissa. Opiskelu ei innosta, mutta jotenkin pitäisi itsensä elättää. Pelkällä lukiotaustalla on turha haaveilla ihan mistä tahansa työstä.

Tarmon komea ulkokuori sen sijaan houkuttelee naisia ja naisista Tarmo löytääkin ansaintakeinon: keski-ikäiset turhautuneet kotirouvat maksavat mielellään alastonsiivoojalle, joka rassaa muutakin kuin luutulla lattiaa. Se sopii Tarmolle, jonka miehinen kunto ja kyrpä ovat ihan omaa luokkaansa.

Naisia saa myös baareista ja etenkin Tarmon himoitsemia hieman tuhdimpia tapauksia, jotka eivät saata uskoa onneaan kun Tarmon kaltainen komistus heistä kiinnostuu. Tarmo saa valheillaan koukkuun useammankin naisen, mutta vaikeuksia tuottaa muistaa, mitä on kellekin selitellyt. Valheilla on varsin lyhyet jäljet etenkin jos ei itsekään muista, mitä on valehdellut. Suvereenisti Tarmo liitelee kukasta kukkaan ja onnenkantamoisen kautta saa myös ilmaisen asuinpaikan, ettei tarvitse isänsä nurkissa pyöriä.

Kovin tuottoisia eivät naiset kuitenkaan ole, sillä vaikka Tarmolle tarjotaan ruokaa ja sänkyseuraa, tarvitaan riihikuivaa rahaakin. Alastonsiivousta ei ole tarpeeksi tarjolla pysyäkseen rahoissa. Sattumuksen kautta Tarmo keksii oivallisen laihdutuslääkkeen, jota alkaa valmistaa ja myydä. Kassavirrat aukeavat taas. Vaan toisaalla kytee jätetyn ja petetyn naisen viha. On vain ajan kysymys, koska loukattu nainen löytää tekaistulla nimellä esiintyneen Tarmon.

Muovikassimiehessä ei seksiä säästellä eikä kielellä hienostella. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, mutta toisaalta sellainen yleinen "tyhmyys" ehkä hiukan häiritsi. Tosin mietin onko ollut tarkoitus painottaa henkilöiden kouluttamattomuutta, kun moni ei ymmärtänyt (mielestäni) ihan tavanomaisia sanojakaan tai niiden synonyymejä. Joku toinen hieman tietoisempi sitten selitti asioita toiselle hieman vähemmän tietoiselle. Tällaista selittelyä oli aika paljon ja jossain vaiheessa käväisi mielessä, että eihän kirjailija vain luule lukijaa tyhmäksi.

Kaiken kaikkiaan koukuttava ja jouhevasti etenevä rikosromaani, jonka luki mielellään ja joka ei vaivannut juuri aivoja. Sellaisillekin kirjoille on paikkansa ainakin minun maailmassani. En aina jaksa (yli)ajatella ja tulkita, vaan joskus on mukavaa saada kaikki hienosti tarjoiltuna kuin se kuuluisa Manun illallinen.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 4 eli Kirja lisää hyvinvointiasi. Tähän kohtaan voisi lämästä melkein kaikki kirjat, mutta erityisesti nyt kipuillessa Ravilon Muovikassimies piristi ja rentoutti minua kovasti. Lisäsi siis hyvinvointiani, joka ei ole ollut järin hyvä viime aikoina.

Kirjasta on blogannut muun muassa Booksy ja Susa P.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Nervous Conditions



Tsitsi Dangarembga: Nervous Conditions
Ayebia 2004 (ensimmäinen kerran julkaistu UK:ssa 1988)
S. 208

Tämä sivumäärältään sinänsä vaatimaton kirja on sisällöltään runsas ja seikkaperäinen. Se on kuin lasivilla, joka pursuaa ulos ränsistyneestä seinäpuusta. Pieni halkeama leviää ja laajenee ja oksentaa villan ulos.

Rhodesia (nyk. Zimbabwe), 1960-luvun loppupuolella.

Kirjan kertoja on Tambudzai, joka aloittaa tarinansa kertomalla, ettei ole pahoillaan veljensä kuolemasta eikä aio pyytää anteeksi julmuutta, jollaiseksi hänen tunteettomuuttaan saatetaan kuvailla. Kyse ei ole julmuudesta, vaan ihan muusta.

Se muu on monimutkainen vyyhti hierarkioita, kulttuuria (ja sen murrosta) ja tyttöjen/naisten asemaa patriarkaarisessa yhteiskunnassa. Nainen on lähinnä objekti ja miehen omaisuutta: ensin isänsä, sitten aviomiehensä. Edes koulutus ei takaa itsenäisyyttä, kuten Tambudzain tädin tapaus osoittaa. Maiguru-täti on korkeasti koulutettu, mikä sinällään on jo harvinaisuus. Silti Maigurun elämä on täysin miehensä käsissä.

Tambudzain veljen kuolema on merkitysellinen siksi, että sen kautta Tambu saa mahdollisuuden päästä opiskelemaan lähetystöön, jossa hänen setänsä, Babamukuru, opettaa. Tällainen etuoikeus on varattu ensisijaisesti pojille. Veljen kuolema on siten tavallaan onnenkantamoinen opiskelemaan himoitsevalle Tambulle. Samalla se on mahdollisuus uudistaa suhde Nyasha-serkun kanssa, joka muuttui Tambulle etäiseksi (Babamukurun) perheen asuessa vuosia Englannissa. Ulkomailta palannut Nyasha on hyvin erilainen kuin sinne lähtenyt Nyasha.

Nervous Conditions on täynnä jännitteitä ja ristipaineita sekä kulttuurin sisällä että suhtautumisessa valkoisiin maassa (ja muuallakin) asuviin lähetystyöntekijöihin. Valkoisia "tunkeutujia" tarkastellaan ainoastaan mustien näkökulmasta ja niin kuuluu ollakin, sillä tämä ei ole kertomus valkoisista vaan mustista rhodesialaisista naisista ja erityisesti Tambusta.

Kirja on kuin Tambun vuolas tutkielma ja analyysi siitä (osin hänen sen aikaisella ymmärryksellään), mitä tapahtui ja miksi ja miten se muutti lopulta Tambua itseään. Kirjalle on olemassa jatko-osa (The Book of Not) ja luulen, että se pitää kyllä lukea.

Eniten oikeastaan itselleni muistiinpanoksi haluan merkitä tähän luettelon keskeisimmistä henkilöistä ja pienen kuvauksen heistä.

Tambu: teini-ikäinen tyttö ja kirjan kertoja, joka asuu vanhempiensa kanssa ränsistyneellä pientilalla.

Jeremiah: Tambun isä, jolla on jatkuva rahapula.

Babamukuru: Tambun isän veli, jonka velvollisuus sisarusparven vahimpana miehenä on tukea muita sisaruksiaan. Tukee Tambun perhettä rahallisesti ja myös huolehtii Tambun veljen (Nhamo) koulutuksesta.

Nhamo: Tambun veli, jonka kuolemasta kerrotaan heti kirjan alussa. Lukija saa jonkin aikaa odotella ennen kuin kuolinsyy selviää enkä aio minäkään sitä tässä paljastaa.

Maiguru: Babamukurun vaimo, jolla on kaksi tutkintoa. Opettaa samassa lähestystössä kuin miehensä, mutta rahaa hänellä ei varsinaisesti ole. Kaikkeen tarvitaan Babamukurun suostumus.

Nyasha: Tambun samanikäinen serkku, jonka täyttää kapinamieli koettuaan elämää ulkomailla. Kapinointi on lopulta turhaa ja sillä on tuhoavat seuraukset. Mutta miten voi olla hiljaa ja alistua, kun ei näe sen logiikkaa, järkeä. Kun kokee käytännöt epäoikeudenmukaisiksi.

Muitakin henkilöitä on, mutta ennen kaikkea tämä on kirja Tambusta ja hänen eläämäänsä voimakkaasti vaikuttaneista naisista.

Nyasha Tambulle isästään Babamukurusta:

"I know," she said. "It's the same everywhere. But he has no right to treat me like that, as though I am water to be poured wherever he wants. I know I should trust and obey and all that, but really he hasn't the right."

torstai 20. heinäkuuta 2017

Novellihaaste 2

Ompun pykäämä novellihaaste saa jatkoa ja tällä kertaa haaste kestää peräti vuoden ja sisältää muutamia "koukkuja". Haastetta isännöi Nipet-blogin Juha, lue tarkempi haasteen kuvaus täältä.


Toteutan haasteen samalla tyylillä kuin viimeksikin eli päivitän tähän postaukseen lukemani novellit. Siten on helpompi sitten vuoden kuluttua tarkistella, mitä tuli luettua. Tavoitteeni on korkealla eli havittelen tuplapeukuttajan arvonimeä!


Novellihaasteeseen lukemani novellit:

1. Minna Canth: Kauppa-Lopo (peukutus: tapahtumapaikka)
2.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Gone fishing - Olen kalassa

Taas synnytin tahattoman tauon, mutta olemassaolo on viime aikoina ollut kovin kivuliasta (koska leukanivelen sitkeä tulehdus).
 
Olen siirtynyt Suomeen ja ehtinyt ihailla kaunista Helsinkiä ja ystäviäni plus sukua, mutta en niin paljon kuin olisin halunnut. Runsas lääkkeidenkäyttö on pistänyt vatsan kuralle jne. joten olemisen sietämätön keveys - mikäli sellaista oli - onkin sietämättömän painava.

Siksipä siirryn potemaan maaseudulle, koska makaan mieluummin mökkimaisemissa kuin yksin kantakaupungin yksiössä. Pääsen myös käsiksi kirjaston palveluihin, johon minut on luvattu kiikuttaa heti huomenna. Lukeminen on takkuillut, koska en pysy hereillä ja hereillä ollessani olen liian aivokuollut tajutakseni paljon mitään.

Olen silti toiveikas: nyt juuri ei pahemmin satu ja aivotkin suunnilleen pelaa.

Roudasin mutsin metsään, vähän urbexia elämään!


Luku-uutiset:

Luin jokunen aika sitten Jo Nesbon The Redbreastin eli Punarinnan. Se on kolmas Harry Hole -kirja. Pidin, vaikka rintamakuvausta oli ajoittain hieman liikaa minun makuuni. Tämän syvällisempää mielipidettä ei ole nyt luvassa, sori siitä.

Tällä hetkellä luen Tsitsi Dangarembgan romaania Nervous Conditions. Siitä kirjoittelen pidemmin sen luettuani.

Sitten alkaakin suomalainen suvi eli luen pääasiassa suomalaista kirjallisuutta. Samalla pyrin aktivoimaan blogini uudelleen ja vastaamaan vieläkin vastaamatta jääneisiin kommentteihin.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Kuin minua ei olisi

Joskus kirja päätyy käsiini ja luettavakseni mitä kummallisimmin perustein. Slavenka Drakulicin nimi on taannoin jäänyt takaraivooni Hyönteisdokumentti-blogista. Nimeä en ollut koskaan kirjannut muistiin minnekään, mutta nähdessäni Drakulicin kirjan kaupassa muistijälki aktivoitui.


Slavenka Drakulic: As If I Am Not There
Alkuper. Kao da me nema

Abacus 1999
S. 216
Kroatiasta englanniksi kääntänyt Marko Ivic
Suomenneuttu nimellä Aivan kun minua ei olisi
 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Bosniaan ja Bosnian sodan (1992-1995) alkuaikoihin. Ei kulu kuin kuukausi sodan alkamisesta, kun erääseen bosnialaiseen kylään saapuu sotilaita. Kylässä asuu opettaja S, joka muiden siviilien tavoin vangitaan ja kuljetetaan (sota)vankileirille. Naisille on oma leirinsä, miehille omansa. Epätietoisuus omasta kohtalosta on käsinkosketeltava, pahat aavistukset istuvat epäuskon kanssa takaraivossa: ei kai minulle mitään pahaa käy... Kyllä käy.

S:n elämän kutistuminen ja minuuden hämärtyminen on raastavaa seurattavaa. Miten S yrittää kaiken pahuuden ja vihan keskellä säilyttää ihmisyytensä, inhimillisyytensä. Miten helppoa olisi alkaa vihata, vastata väkivaltaan väkivallalla (jos tulisi tilaisuus). Jopa tappaa? Muuttua samanlaiseksi eläimeksi kuin sotilaat?

At that moment every girl in the room wants to hate somebody. Only hatred can lighten the burden of what they know.

---

S. tries to resist the rush of hatred, she tries to think. She does not want to be like the people who set fire to the corpses in the yard. She tries to say something to the girls, to alleviate the situation.

Kirja pakottaa lukijan ajattelemaan, asettumaan samaan tilanteeseen S:n kanssa. Lukijana tunnen vihaa ja mietin, missä määrin minusta olisi mihinkin - tai mihinkään. Voisivatko olosuhteet muuttaa vihani niin suureksi, että pystyisin väkivaltaan, johon en muuten koe pystyväni. Voisinko jopa tappaa, jos tulisi tilaisuus? Toisaalta voisinko olla tappamatta, voisinko olla vihaamatta?

Miten sota muuttaa ihmistä niin, että muuttuu itse vieraaksi itselleen.

What is worse, you cannot even recognise yourself any more, thinks S...

As If I Am Not There kuvaa kirjan tunnelmaa täysin. Kuin minua ei olisi, kuin kaikki tapahtuisi jollekin toiselle. Kukaan ei näe minua, olen vain esine, jota liikutellaan. Jonka ohi ja läpi katsotaan. Joka otetaan ja otetaan ja otetaan.

Kirja kuvaa noin vuoden S:n elämää ja alkaa Ruotsista Karoliinisesta sairaalasta, jossa S. on juuri synnyttänyt poikalapsen. Ei liene vaikea arvata, miten tuo lapsi on saanut alkunsa eikä niin ollen ole ihme, ettei S. halua edes nähdä sitä silmissään ja onkin päättänyt antaa sen adoptoitavaksi. Lukijalle kirjan alku on siinä mielessä helpotus, että hän tietää S:n selvinneen - jos ei muuten niin ainakin hengissä. Se miten S. pääyy Ruotsiin selviää tämän rankan lukumatkan aikana.

Drakulic säästää lukijaa eikä kuvaa yksityiskohtaisesti raakuuksia. Siihen (kuvailuun) ei tosin ole tavetta, sillä ne (tapahtumat) tulevat kyllä iholle muutenkin. Paljon raskaampaa on lukea S:n ajatuksia, olla hänen päässään.

As If I Am Not There on vaikuttava ja voimakas kokemus, ja vaikka kirja ei ole pitkä, sen lukeminen otti minulla aikansa. Tämä ei ole sellainen kirja, joka ahmaistaan välipalaksi hillomunkin kanssa. Minä elin vankileirillä S:n kanssa ja se tuntui ikuisuudelta.

S. säilyttää lopulta inhimillisyytensä

(ymmärrän kirjan lopun siten, vaikka en oikeastaan pidä sen "symboliikasta", koska... noh, lähtökohtamme ovat erit kaikin puolin mutta en voi avata asiaa enempää tai spoilaan juonta, vaikka toisaalta tämä ei mikään juonikirja olekaan: jos kuitenkin kiinnostaa, kysy kommenteissa niin vastaan juonesta piittaamatta ja sitä spoilaten),

minä en.

They are about to leave when S. turns around and says out of the blue: can I please change my name? I want to be somebody else. I'm tired of myself.

~~~

Slavenka Draculicin kirjalla pääsen kartuttamaan useampaakin haastetta: Frau, Signora & Bibi ja Muuttoliikkeessä.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 1 eli kirjan nimi on mielestäsi kaunis. No on, valtavan kaunis!  
AS IF I AM NOT THERE

~~~ 

Ilmoja pitelee ja kaikenlaista muutakin. Siksi blogi on jäänyt hieman hunningolle. Vastaan vastaamattomiin kommentteihin tämän viikon aikana.

Ensi viikolla olenkin muissa maisemissa eli matkaan Suomen suveen. Ilmoista riippuen voi olla että tulee luettua melkoisen paljonkin. Edelliskesäiseen tapaan pidän suomalaisen kirjallisuuden suven, mutta siitä ja monesta muusta enemmän myöhemmin.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Ketjureaktioita

Olen aiemmin lukenut Kanae Minatolta Confessionsin, johon ihastuin toden teolla. Oli siis luontevaa haluta lukea Minaton uusin enkkukäännös, kun sellainen julkaistiin (se julkaistiin jo huhtikuussa, mutta vasta hiljattain löytyi sopiva hetki ja mielentila lukea se).


Kanae Minato: Penance
Alkuper. Shokuzai 2012
Mulholland 2017
Englannistanut Philip Gabriel
S. 227


Nimeltä mainitsematon pieni kaupunki Japanissa. Kymmenvuotiaat ystävykset ja luokkatoverit Maki, Yuka, Akiko, Sae ja Emily pallottelevat koulun lähistöllä. On loma-aika, joten kaupungissa on hiljaista. Pallottelun keskeyttää mies, joka pyytää tytöiltä apua pieneen askareeseen. Tytöt haluavat kilvan auttaa, mutta mies valitsee heistä yhden "onnekkaan" apurikseen, muut neljä jatkavat pallottelua. Se on viimeinen kerta, kun tuo ystävä nähdään elossa.

Tapaus luonnollisesti järkyttää kaupunkia ja etenkin murhatun tytön äitiä, joka syyttää tapahtuneesta tyttärensä kavereita. Äiti ei voi myöskään hyväksyä, etteivät tytöt muista miehen kasvoja, miltä mies näytti. Hän vannottaa, että jos tytöt eivät löydä murhaajaa, heidän tulee sovittaa asia jotenkin muuten: muussa tapauksessa äiti kostaa heille.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen vuotta 2010, sillä siihen asti Japanissa oli voimassa laki, jonka mukaan murha vanhenee viidessätoista vuodessa. Tuo viisitoista vuotta on tärkeä aika tytöille, sillä murhaajan on löydyttävä tai sovituksen tapahduttava ennen sitä.

Kirjan rakenne on monikerronnallinen, jossa kukin tyttö nyt aikuistuneena valaisee tarinaa omasta näkökulmastaan. Ensimmäisenä suunvuoron saa Sae. Kyseessä on kirjemuotoinen luku, joka avaa pikkukaupungin elämää sekä ystävysten välistä dynamiikkaa ja tietenkin sitä, miten yhden ystävän kuolema (ja äidin uhkailu) vaikutti Saeen yli kymmenen vuoden ajan - ja edelleen.

Kun kaikki tytöt ovat saaneet äänensä kuuluviin, astuu näyttämölle itse äiti ja tilkkutäkki saa lopullisen muotonsa. Mutta selviääkö murhaaja enää näin pitkän ajan jälkeen?

Penance on melko verkkainen ja rauhallinen, mutta erittäin mielenkiintoinen. Joskus täytyy kulkea kauas varsinaisesta aiheesta voidakseen ymmärtää. Mitä tekemistä esimerkiksi ranskalaisilla nukeilla on minkään kanssa? No on niillä, mutta kuten sanottua, pitää käydä kaukana ymmärtääkseen. Kaikkea rumaa ja etovaa löytyy, mutta lukijaa ei nitistetä niiden alle eikä niissä rumissa ja kamalissa asioissa ryvetä. Ne käsitellään melko hienovaraisesti siten, että lukija aavistelee, muttei haluaisi uskoa aavistuksiinsa.

Pidin Penancesta kovasti, mutta ei se valitettavasti Confessionsin tasolle yllä. Confessions oli huomattavasti kierompi ja sisälsi enemmän ajatuksia, oli jotenkin syvempi. Minato on silti kirjoittanut itsensä lukulistalleni jäädäkseen, joten toivon hartaasti että häneltä englannistetaan lisää! Suomeksi näitä on vissiin turha edes toivoa.

Helmet-lukuhaaste: 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Tuiki itsesi varjoon

SusuPetal: Vanhat poikaystävät (tekstejä 2006-2016)
Käsite 2017
S. 83
Kansi: Loviisa Raussi


Vanhat poikaystävät.
Ne istuu pyörätuoleissa, kokouksissa, jokirannassa.
Ne makaa leikkauspöydillä, hautausmailla,
Thaimaan sannassa.
Vanhat poikaystävät.
Puutarhatonttuina jokirannassa.

Vanhat poikaystävät sisältää tekstejä kymmenen vuoden ajalta. Osa on minulle ennestään tuttuja, sillä olen seurannut Susupetalin blogia (tai blogeja) suunnilleen sen alkupäivistä lähtien. Silti kirjoitukset ovat tuoreita ja sopivat aikaan, edelleen. Tunteet ja tuntemukset, kohtaukset ovat ajattomia: niistä voi löytää itsensä eri tai kaikkina aikoina. Riippunee ihmisestä.

Keittokatos on lempparini. Se leiskuu elämää ja iloa, naurua. Mutta hauskuun loppuu aikanaan - tai se lopetetaan, jos ei muuten lopu. Minä tulkitsen miten haluan ja minun silmissäni Keittokatos on Suomi pähkinänkuoressa. Tai ainakin osa Suomea.  Tai ainakin liioiteltu osa.

Kuvataan myös ajankohtaisia ilmiöitä, joita SusuPetal tarkkailee ja naurahtaa päälle. Jos on kovin herkkä, voi ottaa itseensä. Sillä sehän on nyt trendikästä: pahoittaa mielensä, jos kokee että esitetty aihe hiukankin sivuaa omaa elämää (epämukavassa muodossa) - ei väliä, vaikka kyseessä on kirjallisuus ja esimerkiksi sarkasmi. Peräti hyperbola, joka on SusuPetalille ominaista. Huumorintajuisen ihmisen huumori loppuu siihen. Anarkia ei ulotu ovimattoa pidemmälle.

Mutta ei tässä silti pelkästä sarkasmista ole kyse. Kyse on lopulta elämästä kaikkinensa. Ja elämään kuuluu kuoleman läsnäolo ja ruusuilla tanssiminen. Muistakaa, että ruusuissa on piikkejä, pensaat raatelevat ruvelle. Silti naurattaa ja itkettää ja naurattaa.

Nautin suunnattomasti SusuPetalin terävästä ja napakasta tyylistä. Ei mitään turhaa lässytystä, vaan sen verran sanoja kuin tilanne vaatii. Valtava tunnelataus ja elämänmaku on mahdollista saavuttaa ilman viiden sivun pituista kuvailua. Piikkimaton alla on pehmeää.

Mitäkö mietin tänään
...kato vittu seinältä...

Vanhoista poikaystävistä on kirjoittanut muun muassa Omppu ja Riitta K. Kannattaa lukea heidän kirjoituksensa ja ennen kaikkea kannattaa lukea Vanhat poikaystävät.

Postauksen otsikko on lainattu kirjasta sivulta 69, runosta Tavallinen.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Ankeriaspiirakkasaari


Minun juhannukseni ei sisällä kokkoja eikä taikoja, ei sammumista hankeen tai hukkumista järveen. Kuljin eilen siltaa pitkin Eel Pie Islandille, josta olen aiemmin blogannut joulukuussa 2014. Tältä taidesaari näyttää kesällä.

Skumppa taskuun ja menoksi.


Rakastan miljöön epäsovinnaisuutta ja anarkisuutta, mitkä luovat paikoin räikeän ristiriidan itse taiteelle. Mutta juuri vastakohtaisuutta minä rakastan. Ja ääripäitä (paitsi mielialoissani). Mielipiteissä ja asenteissa ääripaat yleensä ottavat aivoon, turhauttavat ja tuntuvat ahtailta, mutta taiteeseen ne sopivat.

Taiteilija Lee Campbell


Nyt olisi yläosatonta pk-seuraa tarjolla...


...tai päätöntä. Hän tietää, miltä tuntuu olla vihannes.



Saari on yksityisaluetta, mutta siellä sijaitsevat studiot ovat yleisölle avoimia muutaman kerran vuodessa. Saarella asuu reilut sata ihmistä.


Ankeriaspiirakkasaari on melko inside-mesta eli sinne harvemmin turisteja eksyy. Asiaan vaikuttaa tietenkin sekin, että saari on niin harvoin avoinna. Kyseessä on pitkälti paikallinen helmi.



Saari tuo mieleeni rakkaan ystäväni SusuPetalin, jonka kirjan Vanhat poikaystävät (Käsite 2017) vastikään luin (ja nautin suunnattomasti siitä). On hieman vaikea blogata kirjasta, jonka kirjoittajan tuntee, mutta bloggaan silti (tulossa ensi viikolla).

Toisaalta tunsin Susun tekstit ennen kuin tutustuin häneen ihmisenä. Ihastuin siis Susun kirjalliseen tuotantoon ensin enkä näe syytä, miksi minun pitäisi alkaa olla pitämättä siitä, kun tunnen ihmisen sen takana. Eli kytkös on olemassa, mikä mahdollisesti kauhistuttaa joitakin tahoja. Noille mahdollisille kauhistuneille tahoille sellaisia terveisiä, että voi voi.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Ääneti katoavat elämät


Ahdistava kirja. Erittäin tukala, vaikka isoa osaa asioista ei koskaan varsinaisesti kerrota. Ne voi kuitenkin lukija päätellä itse. Kirjan tapahtumat sijoittuvat jonnekin päin Pohjois-Afrikkaa. Ehkä Algeriaan? Kenties paikalla ei ole väliä, joten en spekuloi enempää.


François Gantheret: Lost Bodies
alkper. Les Corps Perdus 2004
Vintage 2007
Ranskasta englannistanut Euan Cameron
S. 200


For some time now, he no longer slept. Eyes wide open in the darkness, he lay in wait. It was like this every morning.

Andrès on poliittinen vanki, hänen tyrmänsä maakuoppa jonka kansi hilataan pois paikaltaan muutaman kerran päivässä ruokintaa ja laskiämpärin tyhjentämistä varten. Muuten hän vain on eikä enää erota päiviä toisistaan, ei viikkoja, ei kuukausia. Aika on lakannut olemasta.

Vankileiri sijaitsee aavikolla keskellä ei mitään. Leirin kupeeseen on asettunut Tamia, joka etsii kadonnutta miestänsä. Tiedossa on vain, että mies on päätynyt vangiksi, mutta onko hän yhä elossa. Tamian on saatava tietää ja hän viettelee nuoren vartijan, jolta lypsää tiedon. Kuollut on - kaikki työ ja uhraus valuu sormien lomitse kuin aavikon hiekka.

Mutta kun Andrès pakenee, Tamia päättää auttaa häntä. Yhdessä he etsivät vastauksia, jotka olisi ehkä kannattanut jättää löytämättä. Mutta ihminen haluaa tietää eikä tietoa voi palauttaa. Pitää päättää, mitä sillä tekee.

Gantheret kuvaa kauniisti Tamian ja Andrèsin (ystävyys)suhdetta, joka kasvaa joksikin muuksi ajan kuluessa. Hetken ehdin ajatella, että onpa ennalta-arvattavaa, mutta oikeastaan ei ole. Sitä paitsi Lost Bodiesin tenho ei ole juonessa, vaan kuvauksessa.

Lost Bodies on hiljainen kirja, jossa on paljon ajatuksia mutta ääneen ei sanota juuri mitään: vain tarpeellinen. Hiljaisella en oikeastaan edes tarkoita niukkoja dialogeja, vaan yleistä tunnelmaa. Aistin kirjat myös ääninä (sen lisäksi, että näen ne "elokuvana" lukiessani), vaikka lukeminen periaatteessa aina on hiljaista, ellei satu lukemaan esim. Rammsteinin keikalla. Mutta kuka hullu menisi Rammsteinin keikalle lukemaan?

Lost Bodies tulee todella liki, istun itsekin aavikolla ja lypsän vuohta. Käyn kylässä markkinoilla valitsemassa aasin. Silloin on hetken aikaa hälyä, markkinaääniä. Mutta se ei kestä kauan eikä riko korvia. En osaa selittää näitä aistimuksia. Olen maininnut tästä asiasta Lassi Sinkkosen kirjan, Solveigin laulu, kohdalla. Solveigin laulun koin kauttaaltaan todella meluisana, mutta pidin kirjasta.

On toki myös kirjoja, joissa melun ja hiljaisuuden taso vaihtelee ja vuorottelee. Pääasiassa hyvin actionpainotteiset kirjat koen meluisina (mutta huom: vauhdikas kirja ei automaagisesti tarkoita, että se on meluinen). Siksi en varmaan hirveästi pidä sellaisista tai ainakin olen hyvin valikoiva. Ne rasittavat minua.

Preferoin siis selkeästi hiljaisia kirjoja, mutta ajoittainen meteli ei haittaa. Jo Nesbon Torakat on sekamuoto: siinä on melko miellyttävä volyymi (ei hiljainen mutta ei meluisa) kauttaaltaan paitsi lopussa. Luen parhaillaan Kanae Minaton Penancea. Se on hiljainen kirja.

Ymmärtääkö joku, mitä tarkoitan ja kokeeko kenties samoin? Ja jos kyllä, preferoitko sinä kirjallisuudessa melua vai hiljaisuutta vai meneekö ns. kaikki?

Palaan vielä kerran Lost Bodiesiin: se murskaa alleen, ihan hiljaa. Lopuksi jään aavikolle makaamaan hiekanjyvänä. Se, mikä joskus oli kivi - sitä ei enää ole.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5 eli kirjassa liikutaan luonnossa. Onhan aavikkokin luontoa.

torstai 15. kesäkuuta 2017

I love Lake District


Paljastin patikkapostauksessa lempialueeni Brittilässä. Tuo lempialue on Lake District, jonne on pakko päätyä suunnilleen jokaisella Brittilän road tripillä. The Lakes sijaitsee Cumbriassa Pohjois-Englannissa. Lontoosta Lake Distrctin alueelle ajelee autolla noin viidessä tunnissa.


Mikä siinä alueessa sitten niin viehättää? Kauniita paikkoja riittää Brittilässä pilvin pimein jokaiseen makuun. Vaikka saari on pinta-alaltaan pieni (pienempi kuin Suomi), luonto on todella monipuolinen. Kompakti koko on myös ihanteellinen road trippejä ajatellen, sillä minnekään ei ole liian pitkä matka. Koko maa on oikeastaan käden ulottuvilla, vaikka ei olisi aikaa viettää useita viikkoja reissussa.


Vertauksena: Jenkeissä road tripeille kannattaa varata mielellään vaikka kuukausi, jos haluaa hurjastella monipuolisesti ja tehdä muutakin kuin istua autossa. Etäisyydet ovat suuret ja väleissä ei välttämättä ole mitään. On kokemusta niin monesta road tripistä Jenkeissä, etteivät taida sormet riittää laskemaan. Trumppiksen kruunaamisen myötä saavat road tripit sinne suunnalle jäädä - ei kiinnosta enää kys. maa.


Mutta järvialueen viehätyksestä piti kertoa. No, ne järvet. Pidän järvistä ja vesistöistä ja mielellään luonnollisessa muodossa (tekojärvet ovat turn off). Järviä ei paljon Lontoossa ole. Pidän myös vuorista (koska haluan patikoida nimenomaan vuoristossa) ja lampaista, järvialueen luonnosta, ihanista pikkykylistä ja niiden tunnelmasta. Rakastan pubien edessä olevia kylttejä, joissa lukee "Muddy boots welcome!"

Kaava on nimittäin sellainen, että patikka päättyy aina pubiin. Siellä vedetään yhden palkintotuopit ja lepuutetaan jalkoja. Tämä tyyli on yleinen Brittilässä ja terassit ovatkin usein täynnä "reppukansaa" ja punaisia naamoja. Rakastan rakastan rakastan!


Lake Distrctin alue on melkoinen turistirysä lomakautena ja majoituksen saaminen voi silloin olla hankalaa. Me emme koskaan roadtrippaa Brittien loma-aikoina (paitsi vahingossa: juuri viimeksi osui lasten lomaviikko samalle ajalle), vaan mieluummin ajoitamme reissut joko kevääseen tai alkukesään (kuten nyt) tai loppukesään/alkusyksyyn (kuten viimeksi). Matkustamme hommataan majoitus lennosta -tyylillä eli harvemmin varaamme mitään etukäteen paitsi ehkä ensimmäisen kohteen majoituksen, jos heitämme jo matkalla patikan.

Ambleside
Lempikyläni on Ambleside (kutsun sitä muuten Amppariksi), jossa olemme yöpyneet joka kerta The Lakesilla käydessä. Ambleside on ihanan kompakti ja kukkulainen ja koska kylä on tuttu, niin ei mene aikaa turhaan säätämiseen, vaan tietää heti, mitä saa ja mitä on missäkin. Se on luksusta ja lepoa, koska tripatessa saa koluta niin paljon uutta, että aivotkin kaipaavat joskus lepoa.



Viimeksi yövyimme pari yötä myös Keswickissä, joka niinikään lumosi kauneudellaan. Lake Distrctin alueella kulkee useita linja-autoja, joten liikkuminen kylien välillä on helppoa. Hyvät bussiyhteydet mahdollistavat myös patikoiden monipuolisemman suunnittelun. En tykkää tehdä yhdensuuntaisia patikoita, joissa pitää palata samaa reittiä. Haluan ympyröitä tai yhdensuuntaisia janoja, jotka voi kulkea kokonaan.

Eräs päivä hurautumme dösällä Grasmereen, josta oli tarkoitus patikoida vuoria takaisin Amblesideen. Satuttiin osuvasti paikalle, kun Grasmere Gallop starttasi. Onneksi olimme menossa ihan eri reiteille!

Grasmere Gallop 2017
Miksi korkeanpaikankammoinen haluaa patikoida vuoristossa? Siksi, että koen tasamaastot tylsiksi. Haluan keholleni haastetta ja nautin vuoristomaisemista muutenkin. Kestän kyllä ne muutamat pahat kohdat, kun kammo aktivoituu. En siis kammoile koko ajan, vaan kammo aktivoituu vain tietynlaisissa paikoissa. Tämä siedätyshoito toimii, sillä olen mennyt monista paikoista, joista en olisi vielä pari vuotta sitten suostunut menemään. Että ei sitä tiedä, mistä sitä vielä itsensä löytää!

Skiddaw
Skiddaw - tällä patikalla oli muutama niin karsea kohta, että oli yrjö lentää. Ei silti lentänyt ja hienosti handlasin homman, vaikka välillä piti mennä kyykkyyn hengittelemään (paperipussiin, jos olisi sellainen ollut).

Kaikki kuvat ovat Lake Distrctiltä, mutta useilta eri vuosilta. Kuvat ehkä valottavat sitä, miksi niin rakastan kyseistä aluetta. Jos biorytmit osuvat kohdilleen, heitetään sinne reissu vielä syssymmällä. Olisi korkein huippu eli Scafell Pike vielä valloittamatta!

Lopuun vielä Grasmere Gallopin startti

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Syvällinen ja sydämellinen koomikko


Trevor Noah: Born a Crime
John Murray 2016
S. 285


Trevor Noah (s. 1984) on eteläafrikkalainen koomikko, joka heittää stand-up comedy -keikkoja sekä esiintyy jenkkiläisessä uutissatiirishow'ssa nimeltä The Daily Show.

En ollut tietoinen Trevorin olemassaolosta ennen kuin hiplasin hänen kirjaansa puodissa. Kirja lähti mukaani puhtaasti takakannen perusteella. Kotona sitten googlettelin Noahia ja opin, mikä hän on ns. miehiään.

En pääsääntöisesti ole kiinnostunut julkkisten kirjoista, koska hyvin harva julkku kiinnostaa minua ihan oikeasti. Olen myös siinä mielessä ignorantti, ettei minua välttämättä hirveästi jaksa kiinnostaa toisten ihmisten päätymiset niille urilleen, mihin ovat päätyneet.

Muille samanlaisille tiedoksi: Noah sivuuttaa kirjassaan kokonaan komediauransa ja keskittyy kertomaan varttumisestaan Etelä-Afrikassa (Johannesburgissa) apartheidin aikana ja sen purkamisen jälkimainingeissa.

Pelkästään kirjan nimi, Born a Crime, on väkevä. Trevor Noah on tavallaan rikollinen "tuotos". Hänen äitinsä on musta xhosa ja isänsä valkoinen sveitsiläinen. Mustien ja valkoisten väliset suhteet olivat rangaistuksen uhalla kielletty apartheidin aikana.

"The genius of apartheid was convincing people who were the overwhelming majority to turn on each other. Apart hate, is what it was. You separate people into groups and make them hate one another so you can rule them all."

Apartheid ei erotellut pelkästään valkoisia ja mustia, vaan sekoitti koko pakan täydellisesti saaden mustat heimosta riippuen kääntymään toisiaan vastaan. Coloured-ihmisille oli vielä oma ryhmänsä. Trevor Noah tiivistää kirjassaan rotuerottelun "periaatteet" ja kertoo siitä, miten hän puoliksi valkoisena ja puoliksi mustana yritti luovia eri ryhmien välillä kun ei itse selkeästi kuulunut mihinkään. Ulkopuolisuus on Trevorille tuttu tunne.

Ajatus lipsuu helposti ja tekee mieli sanoa: "onko pakko valita?" Niin, helppo sanoa kotisohvalta ja omasta näkökulmasta käsin. Trevor Noah joutuu valitsemaan useita kertoja ja hän valitsee tilanteen mukaan. Trevor on kuin kameleontti, joka pyrkii sulautumaan tapettiin. Luovimisen taidon hän on oppinut pitkälti äidiltänsä. Trevor pohtii monien muiden asioiden lisäksi kielen vaikutusta identiteettiin ja yhteenkuuluvuuden tunteeseen.

Trevorin äiti halusi antaa Trevorille mahdollisuuden, näköaloja. Hän ei halunnut, että Trevor jää niiksi moniksi, joilla ei lopulta ole muuta vaihtoehtoa kuin pärjätä päivästä toiseen vailla toivoa paremmasta tai edes jostain muusta. Trevorilla ei ole afrikkalaista nimeä, koska Patricia ei halunnut antaa nimen tuomaa painolastia pojalleen.

Born a Crime on hauska, lämminhenkinen, älykäs ja pohtiva muistelmateos, jonka Trevor on omistanut äidillensä, Patricialle (käytän hänen englanninkielistä nimeänsä). Rakkaus ja kunnioitus äitiin näkyy läpi kirjan. Etuoikeutetun kermanekan näkökulmasta Patrician kasvatusmetodeja voisi pitää vähintään kyseenalaisia, mutta mitä varaa kenelläkään on tuomita. Jos sellainen valta jollekin kuuluisi, niin kenties Trevorille (minäkin olen muuten saanut selkäsaunoja monen muun 70-luvun lapsen tapaan, mutta ne on perusteltu eri tavalla kuin Trevorin saamat). Eikä hän tuomitse, vaan hän avaa lukijankin silmät.

"When I beat you, I'm trying to save you. When they beat you, they're trying to kill you."

Jos sinua kiinnostaa apartheid ja Etelä-Afrikan lähihistoria (ja älykkäät perustellut ajatukset), tämä kirja on juuri sinua varten. Jos vieroksut tietokirjallisuutta, tämä kirja on silti sinua varten. Jos et ole koskaan kuullut Trevor Noahista eikä poliittinen satiiri kiinnosta, tämä kirja on sinua varten. Itse asiassa mielestäni tämä kirja on kaikkia varten.

Mieluiten tietenkin suosittelisin tätä rasisteille ja muille itseään parempina pitäville henkilöille, mutta sellaiset ihmiset tuskin lukevat paljon muuta kuin mitävittualehtiä ja vastaavia, jotka vahvistavat heidän ennakkoluulojansa sopivilla valheilla.

Minä ihastuin ja ihailen Trevoria (ja hänen äitiänsä). Ihailen Trevorin räväkkää, mutta älykkään pohtivaa luonnetta, avarakatseisuutta, huumoria, rehellisyyttä ja sydämen sivistystä. Minusta hän on sankari. Ajattelin aiemmin sulloa hänet helmet-lukuhaasteessa kohtaan 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, mutta muutan mieltäni. Sijoitan hänet kohtaan 21. Sankaritarina.

En usko, että Trevor ajattelee itseään sankarina, mutta minä saan ajatella, mitä haluan. Ja teen sen kunnioituksesta häntä kohtaan. Kirjan lopussa tirahti kyynelkin poskelleni. Se oli liikutuksen ja rakkauden kyynel. Trevor, I love you.


Yllä olevaan sitaattikuvaan liittyen. Patricia on vahvasti uskovainen ja pakottaa Trevorinkin käymään kirkossa. Eikä vain yhdessä, vaan kolmessa. Äidin ja pojan uskonnolliset keskustelut ovat hauskoja ja nauroin (hyväntahtoisesti) ääneen niille. Trevor ei varsinaisesti ollut innostunut kirkossa käymisestä.

Ja muuten, kaikki yllä sivuamani asiat (aina lapsen nimeämisestä ja selkäsaunoista lähtien) - ja paljon muuta - tulevat kirjassa kunnolla avatuksi ja selitetyksi.

Suosittelen vahvasti lukemaan tämän haastiksen (tai jätä lukematta ja katso vain jutun lopussa oleva CBS:n videohaastattelu liittyen Trevorin kirjaan).

~~~

Kirjaa ei ole käännetty suomeksi, mutta olisi kyllä aivan mahtava kulttuuriteko, jos se käännettäisiin. Ihan sama, vaikka kukaan Suomessa ei tietäisi kuka Trevor Noah on - sillä ei nimittäin ole väliä tämän kirjan lukemisen suhteen.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Herkullinen aavetarina japanilaisittain

Taichi Yamada: Strangers
alkuper. Ijin-tachi to no Natsu 1987
Faber and Faber 2005
Englannistanut Wayne P. Lammers
S. 203


Luin Strangersin ennen reissuamista, mutta en ehtinyt kirjoittaa siitä. Tätä kirjaa ei voi ohittaa kirjoittamatta, joten palaan siihen nyt tällaisen suppean esittelyn muodossa. Ja heti alkuun tiedoksi, että pidin kovasti tästä kirjasta.

Strangers on aavemaisia piirteitä sisältävä romaani miehestä, joka aikuisiällä herää kaipaamaan jo kauan sitten menehtyneitä vanhempiaan. Kaipuun laukaisee tuore avioero vaimosta.

Keski-ikäinen Hideo Harada muuttaa toimistohuoneistoonsa erottuaan vaimostansa. Ero tapahtuu Hideon aloitteesta ja vaimo saa kynittyä miehensä melko tehokkaasti. Asia ei sinänsä tunnu vaivaavan Hideota, mutta kun ei ole juuri ylimääräistä rahaa pistää erikseen kalliiseen asuntoon, on toimistoon muuttaminen järkevä ratkaisu ainakin tilapäisesti.

Toimistotalorakennus on kerrostalo vilkkaasti liikennöidyllä alueella Tokiossa. Harva haluaa kyseisessä talossa asua ja siksi se onkin lähinnä toimistokäytössä. Vain muutama muu henkilö Hideon lisäksi asuu toimistohuoneistoissaan. Eräs näistä muutamasta henkilöstä on Can Kei, johon Hideo tutustuu lähemmin. Suhdettakin viritellään.

Suhteen kukoistamista häiritsee Hideon visiitit lapsuusnurkillaan Asakusassa. Nimittäin Asakusassa Hideo tapaa miehen, joka näyttää aivan hänen edesmenneeltä isältään - juuri sellaiselta kuin hän (isä) oli kuollessaan. Hideo tutustuu mieheen ja heidän välilleen syntyy eriskummallinen ystävyys. Samoihin aikoihin Hideon terveys alkaa reistailla, mutta Hideo ei tunnu sitä itse huomaavan. Sen sijaan muut kyllä huomaavat.

Strangers on kuin lahjapaketti, jonka kääreistä avautuu hiljalleen murusia lukijan katseltavaksi ja oivallettavaksi. Tarina on tietyssä mielessä melko perinteinen "kummitustarina", mutta silti koin sen raikkaana ja kiinnostavana - jopa koskettavana. Onnistuipa se yllättämäänkin!

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Patikkakuulumiset kotisohvalta

Kinder Scout, Peak District (Derbyshire, England)

Patikat on nyt patikoitu ja olen jälleen kirjojen äärellä. Parin viikon aikana en lukenut sivuakaan mitään romaania, mikä olikin odotettavissa sillä patikkareissut ovat melko rankkoja ja vievät energian lisäksi kaiken ajan ja aivotoiminnan (mistä iso plussa: ihana saada nollattua pää!).

Vuoristopuro (Peak District)

Tässä on yhteenveto kuvineen reissusta. Palaan myöhemmin erillisessä postauksessa yksityiskohtaisemmin reissuun, sillä usea kaupunki ja kyläkin tuli luuhattua. Harmillisesti nimittäin ruhjoin jalkani jo toisena patikkapäivänä.

Kalkkikiviä, Malhamin luolan yläpuolella (North Yorkshire, England)

Kerron myös miksi ihminen (tai ainakin minä), jolla on korkeanpaikankammo, valitsee patikakkohteikseen nimenomaan vuoristot, vaikka taas oli useammassa kohdin pelkokerroinmittari melko punaisella. Syntyi paljon muitakin ajatuksia, joista kertoilen myöhemmin kirjapostausten lomassa.

Skotlannissa Aberdeenin lähellä, en muista (lisään paikan myöhemmin)

Yhteensä patikointia kertyi noin 170 kilometriä vuoristossa ja yksi reilun 60 kilometrin pyörälenkki. Pyörily ei kuulunut suunnitelmiin, mutta jalkavamman takia piti keksiä lempeämpää toimintaa. Hieman reiluun pariin viikkoon (lähdimme lauantaina ja palasimme maanantaina) mahtui kaksi lepopäivää eli sellaisia, jolloin ei patikoitu lainkaan. Ne olivat samalla siirtymäpäiviä autolla paikasta toiseen, jolloin ainoa liikunta oli tavallista arkiliikuntaa ja hengailua kaupungissa ymv.

Galloway Forest park, Scotland

Jalassa on todennäköisesti ruhjevamma, mutta puudutin sen päiväksi lääkkeillä ja illat lepuutin tukisiteessä. Heti vamman jälkeiset patikat olivat aika tuskallisia, mutta ei tullut mieleenkään katkaista reissua. En käynyt lääkärissä: pharmacyssä kävin saamassa konsultaatiota ja lääkkeitä.

Kivun kesti, kun tiesi ettei se ole "vaarallista" kipua. Kun jalan turvotus laski, pahin kipukin lakkasi ja särkylääkkeet puuduttivat lopun kivun lähes kokonaan (mitä nyt jalka lähettelee "sähköiskuja" silloin tällöin).

Vesiputousrailo, North Yorkshire, England

Tästä (kuva yllä) railosta kiipesimme. Osuus piti sisällään viitisen metriä pystysuoraa kiipeämistä (climbing), missä menee periaatteessa minun rajani. En halua kiivetä: se on liian vaarallista (ja vaatii erillisiä varusteita, jos siis kyseessä on kunnon kiipeäminen - tässä vain pieni pätkä ja kalliossa oli koloja, joista ottaa tukea ja survoa jalkansa). Sen sijaan kiipeäminen käsiä apua käyttäen (scrambling) jyrkissä kivikoissa tmv. on ihan okei.

Mutta siis, takaisin ei voinut kääntyä koska ei vain voinut. Kohtaa ei olisi voinut mitenkään kiertää muuttamatta koko reittiä, joten ei kun ylös. Oli kyllä melko voittajafiilis ylhäällä ja maisemat palkitsivat!

Lake District (lempialueeni UK:ssa!)

Ps. Vastaan blogiini aiemmin tulleisiin kommentteihin tämän viikon aikana.

perjantai 19. toukokuuta 2017

Rullaati rullaa

Nyt vain pikainen päivitys, tällainen tiedotusluontoinen asia taas.

Tarkoitukseni oli kertoa mielipiteeni Taichi Yamadan romaanista Strangers, josta pidin kovasti. Strangers on aavemaisia piirteitä sisältävä tarina miehestä, joka avioeron myötä havaitsee kaipaavansa jo kauan sitten kuolleita vanhempiaan. En nyt sitten kuitenkaan ehtinyt kirjoittaa mietteitäni ylös, joten palaan (toivottavasti) kirjaan reissun jälkeen. Kyseessä on sellainen kertomus, että se tuskin ihan heti poistuu mielestä.


Laukku on melko lailla pakattu. Kokeilin minulle erilaista pakkaustyyliä: viikkaamisen sijasta rullasin vaatteet. Rullaamisen "opin" Marie Kondon kirjasta (Konmari tai jotain sinnepäin), jota en ole edes lukenut (enkä aio lukea). Sen sijaan olen lukenut kirjasta blogeista ja muualta. Olen jo pidemmän aikaa rullannut muun muassa sukat ja sittemmin lakanatkin.

Nyt rullaus on levinnyt pakkaamiseen. Kunhan palaan reissusta, niin voisin aloittaa vaatekaapin rullausorgiat. Sitten sieltä (kaapista) varmaan joskus löytäisikin jotain tai ainakin se olisi siistimpi kuin nykyisessä (luonnon)tilassaan.

Porttiteoria rules. Mitähän sitten rullaan, kun on vaatekaapin sisältö saatu rullattua? kokolattiamaton?

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Reissutiedote ja kirjaostoksia

Chiswickissä sunnuntaikävelyllä.

Minulla on tapana vähintään kerran vuodessa lähteä pariksi viikoksi patikoimaan jonnekin päin Brittilää (mieheni kanssa). Viime vuonna patikoin pääasiassa Walesissa, tänä vuonna olisi tarkoitus patikoida Skotlannissa.

Reissu starttaa ensi lauantaina ja sitä on sen verran suunniteltu, että aamulenkki heitetään noin tunnin matkan päässä Lontoosta ja sitten jatketaan Peak Districtiin erääseen tuppukylään, josta on varattu majoitus kahdeksi yöksi. Sunnuntaina heitetään päiväpatikka ja maanantaina jatketaan matkaa Skotlantiin.

Reissun raami on olemassa, mutta emme viitsi mitään majoituksia sen pidemmälle varailla, koska on mukavaa kun on liikkumavaraa. Paitsi parin viikon päähän on kolme yötä varattu Amblesidesta, joka on Lake Distrctillä (Cumbria).

Olemme käyneet siellä (sekä Amblesidessa että Lake Distrctillä) aiemmin useita kertoja patikoimassa ja siinä vuorten ympäröimässä kompaktissa pikkukaupungissa on aivan ihana tunnelma ja siksi sinne haluaa palata uudelleen ja uudelleen. Ambleside päättää reissun eli sieltä sitten ajamme takaisin kotiin.

Blogi saattaa vaieta joksikin aikaa, koska tuskin jaksan/ehdin netissä roikkua. Ehkä jotain pientä tilannekuulumista laittelen, jos jaksan. Ennen hiljenemistä on vielä ainakin yksi kirjapostaus tulossa ja ehkä jotain muutakin.

Nyt vielä esittelen eilisen kirjalöydöt, jotka kuvasin melkein sillan alla.



Trevor Noah: Born a Crime
Komediatähti kertoo varttumisestaan Etelä-Afrikassa. Noahin äiti on musta ja isä valkoinen: tällainen liitto oli apartheidin aikana kielletty rangaistuksen uhalla. Kirja maksoi yhden punnan RSPCA:n charity-kaupassa.

Granta: Japan
En ole järin kiinnostunut Grantoista, ellei teema ole erityisen kiinnostava. No, Japani on. Kaksi puntaa pulitin (Octavia Foundation).

Henry Marsh: Do No Harm
Aivokirurgin muistelmat, vaikuttaa superkiinnostavalta. Henry Marshilta julkaistiin kuun alussa toinen muistelmateos, Admissions. Punnan pulitin RSPCA-kaupassa.


Olen kirjoittanut charity-kaupoista aiemmin täällä. Näitä puoteja on melko paljon ja niistä voi tehdä kaikenlaisia ihania kirjalöytöjä: monista puodeista löytyy sekä uutta että vanhaa. Suosittelen kaikille kirjaharrastajille!