perjantai 19. toukokuuta 2017

Rullaati rullaa

Nyt vain pikainen päivitys, tällainen tiedotusluontoinen asia taas.

Tarkoitukseni oli kertoa mielipiteeni Taichi Yamadan romaanista Strangers, josta pidin kovasti. Strangers on aavemaisia piirteitä sisältävä tarina miehestä, joka avioeron myötä havaitsee kaipaavansa jo kauan sitten kuolleita vanhempiaan. En nyt sitten kuitenkaan ehtinyt kirjoittaa mietteitäni ylös, joten palaan (toivottavasti) kirjaan reissun jälkeen. Kyseessä on sellainen kertomus, että se tuskin ihan heti poistuu mielestä.


Laukku on melko lailla pakattu. Kokeilin minulle erilaista pakkaustyyliä: viikkaamisen sijasta rullasin vaatteet. Rullaamisen "opin" Marie Kondon kirjasta (Konmari tai jotain sinnepäin), jota en ole edes lukenut (enkä aio lukea). Sen sijaan olen lukenut kirjasta blogeista ja muualta. Olen jo pidemmän aikaa rullannut muun muassa sukat ja sittemmin lakanatkin.

Nyt rullaus on levinnyt pakkaamiseen. Kunhan palaan reissusta, niin voisin aloittaa vaatekaapin rullausorgiat. Sitten sieltä (kaapista) varmaan joskus löytäisikin jotain tai ainakin se olisi siistimpi kuin nykyisessä (luonnon)tilassaan.

Porttiteoria rules. Mitähän sitten rullaan, kun on vaatekaapin sisältö saatu rullattua? kokolattiamaton?

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Reissutiedote ja kirjaostoksia

Chiswickissä sunnuntaikävelyllä.

Minulla on tapana vähintään kerran vuodessa lähteä pariksi viikoksi patikoimaan jonnekin päin Brittilää (mieheni kanssa). Viime vuonna patikoin pääasiassa Walesissa, tänä vuonna olisi tarkoitus patikoida Skotlannissa.

Reissu starttaa ensi lauantaina ja sitä on sen verran suunniteltu, että aamulenkki heitetään noin tunnin matkan päässä Lontoosta ja sitten jatketaan Peak Districtiin erääseen tuppukylään, josta on varattu majoitus kahdeksi yöksi. Sunnuntaina heitetään päiväpatikka ja maanantaina jatketaan matkaa Skotlantiin.

Reissun raami on olemassa, mutta emme viitsi mitään majoituksia sen pidemmälle varailla, koska on mukavaa kun on liikkumavaraa. Paitsi parin viikon päähän on kolme yötä varattu Amblesidesta, joka on Lake Distrctillä (Cumbria).

Olemme käyneet siellä (sekä Amblesidessa että Lake Distrctillä) aiemmin useita kertoja patikoimassa ja siinä vuorten ympäröimässä kompaktissa pikkukaupungissa on aivan ihana tunnelma ja siksi sinne haluaa palata uudelleen ja uudelleen. Ambleside päättää reissun eli sieltä sitten ajamme takaisin kotiin.

Blogi saattaa vaieta joksikin aikaa, koska tuskin jaksan/ehdin netissä roikkua. Ehkä jotain pientä tilannekuulumista laittelen, jos jaksan. Ennen hiljenemistä on vielä ainakin yksi kirjapostaus tulossa ja ehkä jotain muutakin.

Nyt vielä esittelen eilisen kirjalöydöt, jotka kuvasin melkein sillan alla.



Trevor Noah: Born a Crime
Komediatähti kertoo varttumisestaan Etelä-Afrikassa. Noahin äiti on musta ja isä valkoinen: tällainen liitto oli apartheidin aikana kielletty rangaistuksen uhalla. Kirja maksoi yhden punnan RSPCA:n charity-kaupassa.

Granta: Japan
En ole järin kiinnostunut Grantoista, ellei teema ole erityisen kiinnostava. No, Japani on. Kaksi puntaa pulitin (Octavia Foundation).

Henry Marsh: Do No Harm
Aivokirurgin muistelmat, vaikuttaa superkiinnostavalta. Henry Marshilta julkaistiin kuun alussa toinen muistelmateos, Admissions. Punnan pulitin RSPCA-kaupassa.


Olen kirjoittanut charity-kaupoista aiemmin täällä. Näitä puoteja on melko paljon ja niistä voi tehdä kaikenlaisia ihania kirjalöytöjä: monista puodeista löytyy sekä uutta että vanhaa. Suosittelen kaikille kirjaharrastajille!

tiistai 16. toukokuuta 2017

Kiihkeää murhaselvittelyä Istanbulissa

Esmahan Aykol: Hotel Bosphorus
alkuper. Kitapçı Dükkânı (2001)
Bitter Lemon Press 2011
Turkista englanniksi kääntänyt Ruth Whitehouse
S. 246


Etsiskelin erityisesti alkuvuodesta luettavaa Hdcanisin perustamaan Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, jossa "tavoitteena on lukea enemmän sellaisten naiskirjailijoiden teoksia, jotka kirjoittavat jollain muulla kielellä kuin englanti, suomi, ruotsi, ranska tai japani." Lue haasteesta enemmän täältä.

Esmahan Aykolin Hotel Bosphorusin ostin nimenomaan tätä haastetta silmällä pitäen: tuskin olisin muuten kirjaan charity-puodissa kiinnittänyt huomiota. Eräs näiden haasteiden iloista onkin juuri se, että ne avaavat etsimään luettavaa eri kriteerein ja silloin voi käteen tarttua ties minkälaisia vonkaleita.

Turkkilaisen Aykolin esikoisdekkari sijoittuu Istanbuliin. Saksalaissyntyinen Kati Hirschel pyörittää Istanbulissa rikoskirjallisuuteen keskittyvää kirjakauppaa, jollaista ei toista kaupungissa ole. Kati on melko räiskyvä 43-vuotias (sinkku)nainen, jolle on kehittynyt omat rutiininsa vuosien varrella.

Katin lapsuudenystävä ja näyttelijä, Petra, saapuu Saksasta Istanbuliin kuvausryhmineen ja ystävykset tapaavat pitkästä aikaa. Kun kuvausryhmän ohjaaja löytyy hotellihuoneestaan murhattuna, ryhtyy utelias Kati selvittelemään tapausta: onhan Petra eräs epäillyistä.

Hotel Bosphorus on hauska dekkari, jossa kulttuuriset stereotypiat kukkivat ja saavat kyytiä. Istanbulin ilma väreilee kuumana kuin poliisin sykkivä kalu Katin napaa vasten. Juu, tässä kirjassa on hieman (oikeasti hieman eli ei paljon, vaan melko vähän) muutakin sutinaa kuin murhan selvittelyä. Kati sotkeutuu paikalliseen mafiaankin tai oikeastaan mafia sotkeutuu Katiin. Saatoin hieman hihitellä epäuskottavuudelle, mutta oikeastaan nekin (kohtaamiset mafian kanssa) olivat hauskoja.

Tämä kirja on omituinen sekoitus dekkaria ja chick litiä. Ihan luettava ja humoristisen kevyt kirja, joka ei jännitä ja jossa on vain nimeksi väkivaltaa. Minua tässä kirjassa kiehtoivat nimenomaan miljöö ja kulttuuri, joiden takia lukukokemus oli varsin raikas ja eloisa. Rikosjuoni on melko köykäinen, mutta kyllä tämä kokonaisuudessaan varsin viihdyttävä oli.

Erikoista: kirjailija puhuttelee lukijaa useita kertoja. Se saattaa ärsyttää joitakin, minusta se oli aika hauskaa.

Hotel Bosphorus on ensimmäinen osa ns. Kati Hirschel -sarjaa. Sarjasta on käännetty englanniksi kolme kirjaa ja ne ovat

1. Hotel Bosphorus
2. Baksheesh
3. Divorce Turkish Style

Saatan jatkaa sarjan lukemista, jos osuu muut osat eteeni. Kirjastostamme ei näitä kirjoja saa, joten on ostettava omaksi. Näitä tuskin on suomeksi käännetty, en jaksa edes tsekata. Sori.


~~~

Kirja sopii myös muuttoliikkeessä-haasteeseen. Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 42 (esikoisteos).

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Orjia ja naisia

Valerie Martin: Property
Abacus 2003
S. 209


Property tarttui puodissa käteeni puhtaasti takakannen perusteella: ketäpä ei kiinnostaisi mustien orjuutus 1800-luvun Yhdysvalloissa.

1828, Louisiana. Manon Gaudetin aviomies omistaa sokeriplantaasin, jossa ajan tapojen mukaisesti työskentelee mustia. Mustat ovat orjia ja samaan tapaan myytävää omaisuutta kuin mikä tahansa tavara.

Manon kuluttaa päivänsä, miten kuluttaa: lähinnä talossa ompelutöidensä parissa pitkästyen mustien palvelijoidensa passattavana ja miestänsä hiljaisesti halveksuen.

Sarah-orjan nuori poika, Walter, on päivittäinen muistutus siitä, millainen petturi Manonin aviomies on. Se on myös syy, miksi Manonin kammarin ovi sulkeutuu miehensä nenän edestä. Avioliito muuttui katkeraksi vankilaksi Manonille jo hyvin pian sen alettua. Poispääsyä ei tunnu olevan, sillä aviomies ei ole järin armollinen Manonin toiveille: ja mitäpä Manon voi tehdä ilman miehensä suostumusta.

Property on hyvin häiritsevää luettavaa, vaikka kuinka pitää mielessä että se kuvaa aikaansa: sen ajan tapoja ja kulttuuria, ihmisiä. Tavat ja kulttuurit eivät tietenkään tyhjästä synny, joten mustien orjuuttamiselle ei sinänsä ole mitään puolustusta saati perustetta (paitsi sorto ja raha).

Manonkin näkee mustat orjat luonnollisena osana elämää, normina. Omaisuutena, joka hänelle kuuluu. Moraaliset pohdinnat ihmisyydestä ovat ihan erilaisia kuin nykypäivänä. Näitä ajatuksia ja asenteita Valerie Martin kuvaa taiten ja ilman paatosta ja ainoastaan valkoisten näkökulmasta ja siinäkin lähinnä Manonin silmin. Missä määrin voi lopulta "omaisuuteensa" luottaa, vaikka kuinka pitäisi "siitä" huolta?

Isä on ollut tärkeä ja rakas Manonille, mutta hänestäkin lopulta paljastuu asioita, jotka lisäävät Manonin katkeruutta koko miessukupuolta kohtaan. Onko olemassa yhtäkään kunnollista valkoista miestä? Kirjan tapahtumat käsittävät vain noin vuoden, mutta tuon vuoden aikana muuttuu katkera Manon entistä katkerammaksi. On parempi pysytellä yksin, ellei halua muuttua miehen omaisuudeksi.

"Your uncle cautions you that Sarah may be very different when she returns," my aunt said. "She has passed as a free woman, and that experience is generally deleterious to a negro's character."
"She has done more than that," I observed. "She has tasted a freedom you and I will never know."
My aunt looks perplexed. "What is that?" she said.
"She has traveled about the country as a free white man."

Property on siinä(kin) mielessä kiinnostavan häiritsevä romaani, että siinä ei juuri ole järin pidettäviä henkilöhahmoja. Valerie Martin on kirjoittanut suuren tarinan pieneen sivumäärään. Ei yhtään turhaa virkettä, ei turhaa sanaa. Sitäkin enemmän ajatuksia ja sysäämistä ajattelemaan.

En ihmettele lainkaan, että Property voitti Orange-palkinnon vuonna 2003. Tämän voittajakirjan tungen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

Tutkimusteni mukaan Propertya ei ole suomennettu, sääli.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Novellien kunnia (koontipostaus)


Novellihaaste päättyy huomenna, joten nyt on sopiva hetki käydä läpi, mitä tuli luettua ja miten haaste noin muuten meni omasta mielestä.

Ennen sitä kirjaan tähän vielä viimeisen haasteeseen lukemani novellin, joka on kirjasta Reader, I Married Him (The Borough Press, 2016) - Stories inspired by Jane Eyre


Kirjassa on 21 novellia eri naiskirjoittajilta, ja kuten kirjan nimestä voi päätellä, inspiraationa novelleille on Charlotte Brontën kirja Jane Eyre. En ole lukenut vielä(kään) Jane Eyreä, vaikka minulla on siitä erityisen kaunis painos hyllyssäni (charity-löytö). Sen sijaan olen nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, mikä ei tietenkään ole sama asia.

Luin kirjasta ensimmäisen novellin, joka on

Tessa Hadley: My Mother's Wedding

Novellin nimi kertoo oleellisen: ollaan Janeyn äidin häissä eikä kyseessä ole mitkään perinteiset häät, vaan boheemit hippityyliset häät. Kyseessä ei myöskään ole äidin ensimmäiset häät ja sulhanenkin herättää monissa ajatuksia. Tarina kuoriutuu sujuvasti auki paljastaen Janeyn taustaa ja päättyen "loppuhuipennukseen", joka oli kyllä melko ennalta-arvattava. Ja vähän ällö syistä, joita en voi avata, koska muuten spoilaisin koko juonen.

Tuomio: kiehtovatunnelmainen ja napakka novelli, joka piti pihdeissään ensimmäisestä sivusta viimeiseen.

~~~

Näin on haaste tapultetu ja saldoksi minulle kertyi 37 novellia seitsemästä eri teoksesta. Alla lista lukemistostani (haasteen aloituspostaus ja lista ovat luettavissa täällä):


1.Pregnancy Diary/Yoko Ogawa (The Diving Pool)
2. The Diving Pool/Yoko Ogawa (The Diving Pool)
3. Dormitory/Yoko Ogawa (The Diving Pool)
4. Nirvana/Adam Johnson (Fortune Smiles)
5-9. Viisi nimetöntä novellia/Khaled Al Khamissi (Taxi)
10. Hurricanes Anonymous/Adam Johnson (Fortune Smiles)
11. Interesting Facts/Adam Johnson (Fortune Smiles)
12. George Orwell Was a Friend of Mine/Adam Johnson (Fortune Smiles)
13. Dark Meadow/Adam Johnson (Fortune Smiles)
14. Fortune Smiles/Adam Johnson (Fortune Smiles)

Raymond Carver: What We Talk about When We Talk about Love
15. Why Don't You Dance
16. Viewfinder
17. Mr Coffee and Mr Fixit
18. Gazebo
19. I Could See the Smallest Things
20. Sacks
21. The Bath
22. Tell the Women We're Going
23. After the Denim
24. So much Water So Close to Home
25. The Third Thing That Killed My Father Off
26. A Serious Talk
27. The Calm
28. Popular Mechanics
29. Everything Stuck to Him
30. What We Talk about When We Talk about Love
31. One More Thing

32. The Grownup/Gillian Flynn (The Grownup)
33. Blind Chinese Soldiers/Hirabayashi Taiko (The Oxford Book of Japanese Short Stories)
34. Separate Ways/Higuchi Ichiyo (The Oxford Book of Japanese Short Stories)
35. The Third Night/Natsume Soseki (The Oxford Book of Japanese Short Stories)
36.The Bet/Kōbō Abe (The Oxford Book of Japanese Short Stories)
37. My Mother's Wedding/Tessa hadley (Reader, I Married Him)


Enemmänkin olisin voinut lukea, mutta en nyt lukenut. En myöskään lukenut yhtäkään (paitsi ne viisi nimetöntä Al Khamissin) novellia oman hyllyn teoksista, vaikka tarkoitus oli. Noh, eivät ne sieltä hyllystä mihinkään katoa.

Havaitsin, että tällainen sekatyyli, jossa luetaan novelleja miten ja mistä sattuu, sopii minulle. Tykkään myös kirjoittaa muutaman sanan lukemistani novelleista, joten jatkan niistä kirjoittamista: siten tulee helpommin niitä luettuakin. Eli vaikka novellihaaste päättyy, blogissani näkyy jatkossakin novelleja ja toivottavasti yhä enenevässä määrin. Olen tämän puolen vuoden aikana lukenut enemmän novelleja kuin moneen vuoteen yhteensä.

Tavoitteeni haasteen siivellä oli päästä novellikammostani ja siinä olen melko hyvin onnistunut. Ennen sivuutin kirjastossa novellikokoelmat (kirja lensi sukkana takaisin hyllyyn, jos havaitsin sen olevan novellikokoelma), mutta nykyään uskallan tutkia ja peräti lainata niitä.

Kiitos ja korea kumarrus Ompulle, joka haasteen järjesti. Valaistuin ja opin näkemään novellit aivan eri tavalla eli haasteesta ihan todella oli minulle sekä haastetta että iloa - ja oppia!

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

My Name is Leon


Kit de Waal: My Name is Leon
Viking 2016
S. 262

UK, Huhtikuu 1980, Leon on liki yhdeksänvuotias saadessaan pikkuveljen.

"I hope you're having a nice dream, baby," Leon whispers.
After a while, Leon's arm begins to hurt and just when it gets really bad the nurse comes along. She picks the baby up and tries to give him to Leon's mum.
"He'll need feeding soon," she says.
But Leon's mun has her handbag on her lap.
"Can I do it in a minute? Sorry, I was just going to the smoking room."

Valkoihoinen pikkuveli saa nimekseen Jake. Leon on ruskea, hänen isänsä on musta. Mutta isäänsä Leon ei ole nähnyt hetkeen. Isä istuu kakkua säännöllisin väliajoin eikä Carol-äiti jaksa. Sitä paitsi Carolilla on uusi mies, Jaken isä. Tosin Jaken isä ei ole kiinnostunut Carolista eikä pojastansa. Leonin isä sanoo Carolia huoraksi.

Jäljelle jäävät siis vain Carol, Leon ja pikkuveli Jake. Jaken hoitaminen jää pitkälti Leonin vastuulle, sillä Carol on väsynyt. Niin väsynyt, ettei lopulta enää jaksa nousta sängystä. Leon palvoo pikkuveljeänsä ja tietää, miten häntä hoidetaan. Aggressioitansa hän purkaa näpistämällä mm. kolikoita äitinsä laukusta, yrittää olla tyyni päällepäin.

Carolin tila huononee eikä lompakossa erään kerran ole enää rahaa eikä kaapissa ruokaa. Leon pyytää lainaa naapurin Tinalta, joka on auttanut ennenkin. Hän ei olisi pyytänyt, jos olisi tiennyt, mitä tapahtuu: Tina soittaa ambulanssin ja sosiaalihuoltoon.

Leon päätyy sijaiskotiin Jaken kanssa. Tilanne muuttuu väliaikaisesti paremmaksi, vaikka äitiä on tietenkin kova ikävä. Sitten viedään Jakekin: hänet adoptoidaan. Vasta vauvana ja valkoisena hänelle on helppo löytää uusi elämänpituinen koti. Lähes yhdeksänvuotiaan ruskean Leonin kanssa asia on ihan toinen.

My Name is Leon on kirjoitettu kauttaaltaan Leonin silmin: miten hän hahmottaa ja ymmärtää maailmaa, miten aikuiset näyttäytyvät hänelle. Aikuiset supisevat ja valehtelevat ja Leon kuuntelee niin paljon kuin korviin kantautuu. Tilannetta pitää luodata, tarkkailla - onhan siinä hänenkin elämänsä kyseessä.

On jokseenkin surullisen raastavaa kohdata maailma Leonin silmin: kun perhe on hajotettu, tunteet sijaishoitajaa kohtaan ovat ristiriitaiset, ei ole ystäviä, kaikki hämmentää. Polkupyörä tuo iloa Leonin elämään ja etenkin siirtolapuutarha, jossa hän tutustuu cooliin Tuftyyn.

Kirjassa käydään läpi noin vuosi Leonin elämää. Tuo vuosi sisältää niin iloja kuin surujakin, eniten kuitenkin ikävää ja kaipausta äitiä ja pikkuveljeä kohtaan. Carol ja jake ovat aina Leonin mielessä, kummittelevat taustalla. Kaikki mitä Leon tekee, hän tekee yhdistääkseen taas perheensä - se on hänen suuri missionsa.

Kirjan edetessä loppua kohden vauhti kiihtyy mellakaksi asti. Kasikymmentälukuiseen tapaan sormissa käryää tupakka lähes jatkuvasti lähes missä tahansa.

Koskettava kirja, josta pidin kovasti. Pakko todeta, että tuskin olisin ottanut kirjaa lukuun, jos olisin tajunnut sen olevan kauttaaltaan lapsinäkökulmasta kirjoitettu (kuitenkin yksikön kolmannessa). En oikein jaksa sellaisia kirjoja. Mutta mutta, onneksi en tiennyt asiaa aiemmin, sillä ehdottomasti My Name is Leon kannatti lukea eli hienoa, ettei jäänyt lukematta ennakkoluulojeni takia.

Kirjasta on tehty söpö traileri.




Kit de Waal on syntynyt Birminghamissa. Hänen äitinsä on irlantilainen ja isänsä karibialta. Lue enemmän täältä.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän. Perustelut: My Name is Leonissa on vahvasti esillä adoptoiminen ja sijaisperhetoiminta. En ole  kyseisten asioiden asiantuntija, vaan tietoni ovat ihan maallikkotasoa.

maanantai 1. toukokuuta 2017

The Night Manager - Yön pakolainen

Katsoin tässä muutaman viikon aikana John le Carrén romaanin, The Night Manager, pohjalta tehdyn samannimisen minisarjan. Tv-sarjassa on vain kuusi jaksoa, mutta ilmeisesti sille suunnitellaan jatkoa (minkä suhteen olen tietenkin varsin skeptinen).

The Night Manager on esitetty täällä reilu vuosi sitten, mutta meillä on käytössämme on demand -toiminto eli sen valikoimissa olevia ohjelmia voimme katsoa silloin kun haluamme. En tiedä onko tämä sarja esitetty Suomessa.



Sotilastaustainen Jonathan Pine (Tom Hiddleston, melkoinen komistus) työskentelee Kairossa luxushotellin yöjohtajana. Rauhallinen elämä häiriintyy, kun Jonathan saa tietoonsa asioita, jotka eivät hänelle varsinaisesti kuulu. Sitten alkaa viikatemiehen vierailut ja Jonathanin on tehtävä päätös: hän suostuu tiedustelupalvelun agentin Angela Burrin (Olivia Colman) johtamaan vakoilutehtävään. Jonathan Pine saa uuden nimen ja taustan. Tehtävänä on paljastaa pahamaineisen liikemiehen Onslow Roperin (Hugh Laurie) bisnekset.

Näyttelijäkaarti on kaiken kaikkiaan mainio, vaikken tietenkään mistään mitään tajua, koska katson melko vähän telkkaria. En edes aluksi tajunnut, että Hugh Laurie on tuttu Housesta (en ole katsonut kys. sarjaa, mutta olen siitä tietoinen): ihmettelin ääneen, että siinäpä tutun näköinen näyttelijä. Sitten piuhat yhdistyivät päässäni. Mainittakoon, että minulla on vaikeuksia erottaa ihmisiä toisistaan.

Sarjan traileri on melko vauhdikas, mutta tämä sarja ei ole lainkaan niin actionpitoinen ja räjähtelevä, kuten siitä (trailerista) voisi päätellä, joten iso plussa myös siitä. En jaksa aivotonta ammuskelua ja maailman räjäyttämistä tai pelastamista.

Kulmakarvojani kohottelin Jonathanin ja Onslow Roperin nuoren tyttöystävän (Elizabeth Debicki) sutinalle. En oikein päässyt siihen sisään, että mites nyt noin leimahti ja oikeastaan koko asetelma ärsytti minua kliseisyydellään. Mietin onkohan heillä kirjassakin sutinaa keskenään?

Jännästi kävi niin, että muutama päivä sitten eläinsuojeluyhdistyksen charityssä kaydessäni silmiini osui juuri tämä John Le Carrén romaani. Silloin oli sarjan katsominen vielä kesken, mutta oli pakko korjata kirja pois kuleksimasta (maksoi peräti punnan).

Onko joku lukenut (tai katsonut)The Night Managerin, joka on suomennettu nimellä Yön pakolainen? Mielipide kiinnostaisi ja toki myös muista le Carrén romaaneista voi kertoa mielipiteensä ja/tai suositella luettavaksi.


En ole lukenut yhtäkää John Le Carrén eli David John Moore Cornwellin romaania, mutta ajattelin lukaista (joskus tulevaisuudessa) The Night Managerin helmet-lukuhaastetta varten (7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja).

EDIT 1.5. klo. 10:45

Lisään tähän linkin Ofelian kirjoittamaan juttuun tästä sarjasta. Kannattaa lukea, se on hieno ja kattava kirjoitus! Sieltä opin, että tämä sarja on esitetty myös Suomessa.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Kuin astuisi toise(e)n maailmaan


Vain ovi erottaa maailmat toisistaan. Valo muuttuu toiseksi, joksikin joka tulee muualta. Toisesta auringosta.



On kuin astuisi jonkun toisen kirjoittamaan maailmaan ja aikaan. Muutun vieraaksi itselleni, lakkaan olemasta, unohdan. Unohdun.


Käteni laahaa kaiteella sitä tuskin koskettaen, kevyenä sulkana puisella poskella.



Valo siivilöityy oviaukosta. Yhäkö olet hereillä? Sanoin, ettei kannata odottaa. Sillä en minä tullut jäädäkseni: lähteäkseni minä tulin.


Oletko kuullut sanottavan, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa? Niin minäkin.


Mitä välii?


Kyseessä on tämä sama talo, josta olen postannut kuvia aiemmin.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Torakat

Jo Nesbø: Cockroaches
Alkuper. Kakerlakkene 1998
Vintage 2013
Englannistanut Don Bartlett
S. 437
Suom. Torakat
Harry Hole -sarjan 2. kirja


Olen kuullut Nesbøn Harry Hole -dekkareista paljon hyvää, joten ajattelin nyt vihdoin kokeilla itsekin voidakseni langettaa tuomion.

Torakat otin kyllä lukuun ikään kuin vahingossa (minulla oli taas suuria vaikeuksia päättää, mitä luen koska yhtäkkiä mikään ei taas kiinnostanutkaan, vaikka ostin jopa muutaman kirjan virkistämään mieltäni): piti lukea vain vähän alusta, koska kiinnosti Thaimaa miljöönä, mutta jäinkin koukkuun.

Torakoissa liikutaan siis Thaimaassa, pääasiassa Bangkokissa. Norjan Thaimaan suurlähettiläs löytyy murhattuna rähjäisestä motellista. Harry Hole lähetetään tutkimaan tapausta tiukkojen ohjeiden saattelemana: kaikenlaista hälyä ja skandaalia pitää välttää ja tutkinta tulee hoitaa nopeasti ja hienovaraisesti yhteistyössä paikallisen poliisin kanssa. 

Well, perhaps it's just the sort of job Harry needs right now, Møller hoped.
"Sorry we have to deprive you of such an important man," Asklidsen said. PAS Bjarne Møller had to stop himself bursting into laughter.

Pitkän lennon uuvuttama känninen Hole saapuu hikiseen Bangkokiin ja tapaa thaimaalaisen murhatutkintaryhmänsä. Ja ei muuta kuin keissin kimppuun, joka tutkimusten edetessä mutkistuu ja muuttaa muotoaan. Tapauksen nopea selvittäminen ja lakaisu maton alle ei näytä onnistuvan, sillä taustalla kytee muunlaisia, epämääräisiä uhkia.

Torakoissa on paljon mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja vaikka perustunnelma on synkähkö, se on maustettu kuivalla huumorilla, sarkasmilla ja tilannekomiikalla. Lakoniset dialogit saivat minut naurahtamaan ääneen useamman kerran. Oli siis oikein positiivinen yllätys tämä.

Jos nyt jostain pitää kitistä, niin lopun actionpläjäykset latistivat hieman tunnelmaani. Minua eivät siis raakuus, veressä liukastelu ja ammuskelu ällötä, vaan pikemminkin tylsistyttää. Olen tässä mielessä hidastempoinen ihminen enkä tosin kyllä innostu actionleffoistakaan. Mutta onneksi pläjäys oli (tietenkin ennalta-arvattavasti) lopussa eikä koko romaani ollut sellaista tykitystä.

Torakoissa on lukuisia viittauksia Lepakkomieheen, joka on sarjan ensimmäinen kirja. Se ei häiritse lukemista, vaan taustoittaa Holen persoonaa ja uteloittaa mieltä. Tietenkin käväisi mielessä olisiko pitänyt sittenkin lukea se (Lepakkomies) ensin. Jostain luin, että Hole-sarjan lukemisen voi aloittaa varsin hyvin vasta kolmannestakin kirjasta eli Punarinnasta (jolla aion sarjan lukemista jatkaa sitten kun jatkan). Torakat halusin lukea nimenomaan sen takia, että sijoittuu Thaimaahan.

Punarinnasta vielä: Torakoiden lopussa oli Punarinnan ensimmäinen luku. Enkunkielisissä (sarja)pokkareissa joskus tehdään niin, että kirjan loppuun laitetaan maistiainen tulevasta kirjasta. Luin sen ja varsinainen teaser se oli. Ihastuin sen verran Holen hahmoon, että jatkanen sarjan lukemista melko pian, joka tosin minun kirjamaailmassani tarkoittaa mitä tahansa viikon ja vuoden väliltä.

Torakoista on kirjoittanut muun muassa Mikko/Iltaluvut.


Kunpa kaikkiin kirjasarjoihin painettaisiin tällainen! Iso kiitos kustantajalle: helpottaa huomattavasti sarjan hankkimista, kun ei tarvitse muistaa järjestystä ulkoa, mitä en kyllä muistaisikaan joten jäisi helposti lukematta ihan vain siksi.


Harry Hole -sarja:

1. Lepakkomies
2. Torakat (tässä postauksessa)
3. Punarinta
4. Suruton
5. Veritimantit
6. Pelastaja
7. Lumiukko
8. Panssarisydän
9. Aave
10. Poliisi
11. Jano

~~~

Helmet-lukuhaaste, kohta 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

Edit. 10.5. Nyt vasta tajusin, että Torakoilla voin myös osallistua Kukko kainalossa -haasteeseen eli nyt on sekin sitten korkattu.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Miksi sisareni piti kuolla - ja olisiko sen voinut estää?


Sheila Kohler: Once We Were Sisters
Canongate 2017
S. 242

Sheila Kohlerin sisar, Maxine, kuoli tapaturmaisesti ollessaan nelikymppinen (kuolemasta on nyt kulunut kolmisenkymmentä vuotta). Sheila palasi juurilleen Etelä-Afrikkaan kysymysten piinaamana. Oliko kuolema oikeasti onnettomuus vai "tahallinen" teko. Kyseessä oli nimittäin auto-onnettomuus ja autoa ajoi Maxinen väkivaltainen aviomies, joka ei itse kuollut onnettomuudessa (hänellä oli turvavyö päällä, Maxinella ei).

Ennen kuin Kohler varsinaisesti käsittelee onnettomuutta, hän kertoo yltäkylläisestä ja erikoisesta lapsuudestaan Etelä-Afrikassa 1950-luvulla. Sieltä Kohler kuljettaa lukijan nykyaikaan ja Maxinen kuolemaan johtaneen onnettoomuden juurille.

Kirja on jaettu lyhyisiin otiskoituihin lukuihin: vähän niin kuin mosaiikkimaiset muistot. Rakenne on miellyttävä ja kieli kaunista, mutta harmikseni mitään aihetta ei käsitellä kunnolla. Kohler kuittaa muutamalla virkkeellä sellaisia asioita, joista olisin itse mielelläni lukenut sivutolkulla (mainittakoon nyt vaikka apartheid).

Maxinen perhettä (Maxinella oli miehensä kanssa kuusi lasta) Kohler kohtelee kunnioittavasti ja paljastaa hyvin vähän siitä, mitä suljettujen seinien sisällä tapahtui. Selvää kuitenkin on, että kirurgi-aviomies pahoinpiteli Maxinen lisäksi lapsiansa. Oletan, että Kohler on hyväksyttänyt kirjansa Maxinen lapsilla, sillä tämä teos on omistettu heille.

Tätä kirjaa voisi pitää ns. läpileikkauksena tai pikakelauksena Kohlerin sisarusten elämään. Kirjassa on siellä täällä kuvia, jotka tekevät kirjasta albumimaisen. Kuvat on painettu samalle paperille kuin teksti eli mitään erillistä kuvaliitetta ei ole. Tämä ratkaisu onkin mielestäni parempi, sillä näin kuvat on voitu sijoittaa tarinan kannalta oikeisiin kohtiin. Lisäksi hieman rakeinen ja huono laatu sopii kirjan tyyliin.

Kohler on kirjoittanut useita romaaneja. Minua alkoi kiinnostaa erityisesti Crossways, jossa Kohler käsittelee sisarensa kuolemaa fiktiivisesti.

Sheila Kohler syntyi Johannesburgissa Etelä-Afrikassa ja asuu nyt Yhdysvalloissa. Tsekkaa Kohlerin nettisivut täältä.

~~~

Helmet-lukuhaaste, kohta 36: Elämäkerta tai muistelmateos

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Pääsiäisen lukemiset

Pääsiäispyhinä en lukenut lainkaan kirjoja. Päätin, että pidän vapaata kirjallisuudesta (tai siis sen lukemisesta - siitä kyllä luin). Tosin luin yhden novellin ja runsaasti lehtiä eli en kokonaan ollut lukematta. En osaisi kuvitella päivää, etten lukisi lainkaan.

En laske netistä luettuja uutisia ja vastaavia lukemiseksi. Se ei johdu välineestä, josta luen vaan siitä, etten yleensä jaksa lukea ruudulta kovin pitkiä juttua.



Imagesta kiitän ihanaa kirjaystävääni, Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjaa. Olipa mukava lukea suomenkielinen lehti pitkästä aikaa!

Sitten se novelli, jonka poimin luettavaksi The Oxford Book of Japanese Short Stories -kirjasta (Oxford 1997, koonnut Theodore W. Goossen).


Kōbō Abe (1924-1993): The Bet (engl. Juliet Winters Carpenter)

Arkkitehti saa erikoisen toimeksiannon, joka sotii kaikkia arkkitehtuurisia teorioita vastaan. Toimeksiantaja ei suostu arkkitehdin pyynnöstä huolimatta allekirjoittamaan työsuunnitelmaa, vaikka vakuuttaa olevansa siihen tyytyväinen. Sen sijaan hän kutsuu arkkitehdin tutustumaan työtiloihinsa: siten arkkitehti kuulemma ymmärtäisi, että toimeksiantajan sanaan voi luottaa.

Tuomio: Koukuttava futuristinen ja scifimäinen novelli, joka vaikuttaa yllättävän modernilta ottaen huomioon, että se on kirjoitettu 1960. Pidin kovasti ja syntyi halua lukea lisää kirjailijan tuotantoa.


Kōbō Abelta löytyy runsaasti romaaneja eli valinnanvaraa on. Osaisiko joku suositella, mistä kannattaisi aloittaa, kokemuksia?

Kōbō Abe Wikipediassa
Kōbō Aben kirjat Goodreadsissa

~~~

Novellihaastetta kartutin näin yhdellä novellilla. Nyt olen lukenut haasteeseen yhteensä 36 novellia. Olen aika ylpeä itsestäni, mutta en ylpisty liikaa vaan jatkan novellien parissa. Olen alkanut tässä haasteen myötä ymmärtää paremmin novellien hienoutta ja myös hiljalleen pääsemään novellikammostani. Eli haaste selkeästi haastaa ja opettaa minua. Se on kuulkaa hieno asia!

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Ne jotka jäävät - ja lähtevät

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava 2013
S. 269

Ne jotka jäävät on ensimmäinen suomeksi lukemani romaani tänä vuonna. Miten tässä näin on käynyt? Kynnys lukea suomeksi on noussut omituisen korkeaksi. Mitään syytä en osaa sanoa.

Nyt tuo kynnys on kuitenkin ylitetty ja pyrin jatkossa pitämään sen (kynnyksen) matalampana.

Ne jotka jäävät on hengästyttävän kaunis ja runsas romaani. Virkkeet huuhtoutuvat rantaan juuri oikeassa järjestyksessä hajotakseen yksittäisiksi sanoiksi veden vetäytyessä takaisin. Ne ovat kuin valintoja, jotka hukkuvat tai haaksirikkoutuvat törmätessään karikoihin; yhtä kaikki, ne muuttavat muotoaan, kurssiaan.

Frida on oman elämänsä kertoja ja suvunkertoja. Hän päätyy kuorimaan auki isoisänsä, Pojun, tarinan. Pojun tarina - jo ennen kuin häntä on edes olemassa - onkin mielestäni kaikkein kiinnostavin. Moni tarina on nimittäin alkanut ennen kuin henkilö itse astuu näyttämölle, sillä oma elämä ei koskaan ole täysin oma, vaan se on lastattu toisten odotuksilla ja unelmilla: jotkut painavammin kuin toiset, vaikka ei toisen laivaa saisi lastata. Pitäisi lastata vain se oma.

Pojua ei voi ymmärtää, sen enempää kuin ketään muutakaan miestä, tuntematta miehen äitiä.

Pojun tarinan rinnalla avautuu Fridan isän, Raimon, tarina. Sama levottomuus jäytää Raimoa niin kuin Pojuakin, ja isien poissaolo yhdistää sekä Raimoa että Fridaa: Poju ei ollut Raimolle läsnä eikä Raimo lopulta Fridalle. Molemmat katosivat lapsiltaan eri tavoin: toinen lähtemällä, toinen jäämällä.

Isä yritti pysyä paikoillaan, mutta hän kaatui sisäänpäin. Teki sisälleen maailman, jonne kukaan ei voinut häntä seurata eikä häntä sieltä löytää.

Fridan oma tarina, se on vielä kesken. Jo heti alussa lukijalle kerrotaan Fridan olevan risteyksessä: kohdassa, jossa tulee valita suunta.

Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun.

Fridan kumppani, Emil, haluaa vastoin kaikkea sanomaansa lapsen. Emil on suhteen alussa sanonut vähän mitä tahansa, heitellyt ilmaan valoja, joilla ei todellisuuspohjaa ollutkaan. Esimerkiksi että ei koskaan halua lapsia, vaikka tiesi jo silloin, että voisi halutakin. Se oli vain heitto, jolla testata tyttöjä, sittemmin naisia. En pitänyt Emilistä, tuollaisilla asioilla ei ole hyvä pelleillä. Myöskään vaelluksella ei jätetä ikinä koskaan ketään taakse. Ei edes sillä helpoimmalla reitillä.

Kummastelin myös lapsen hankkimiseen liittyvää asiaa: miksi Frida lähti miettimään Emilin kysymystä Montpellieriin, kun oli jo päätöksensä periaatteessa tehnyt (hänhän oli lopettanut e-pillereiden syömisen ja Emilkin oli siitä tietoinen). Eikö se tarkoita, että on tehnyt päätöksen?

Ne jotka jäävät alkaa nykyajasta ja virkkaa silmukkaa menneisyyteen. Kun silmukka on valmis, siihen jää häntä. Häntä on se osuus, jossa Frida ei ole enää mukana. Sillä Frida valitsi väärin, hän valitsi itseään vastaan ja hajosi.

Uskomattoman kaunis romaani, jossa on niin paljon tarttumapintaa, että ajateltavaa riittää vielä pitkäksi aikaa. Ne jotka jäävät jää myös minuun. Kirja on omani, joten siitä jää minulle myös fyysinen jälki, jota en ikinä anna kiertoon, sillä minä luen sen joskus uudelleen. Aion myös kuunnella kirjassa mainitut Leonard Cohenin kappaleet, sillä minulle Cohenilta on tuttu vain Hallelujah (jota ei kirjassa edes mainita).

Luin kirjan epilogin useita kertoja ja kuiskasin Fridalle että olisit lähtenyt tai vain jäänyt. Jäänyt sinne Montpellieriin.

Muulla blogeissa mm.

Mari A
Lumiomena
Kirjoihin kadonnut
Leena Lumi
Kirjasähkökäyrä

~~~

Ne jotka jäävät on Tua Harnon esikoinen, joten Helmet-lukuhaasteessa se sopii kohtaan 42. esikoisteos.

EDIT 2.5.2017 - Vaihdankin kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 9 eli Toisen taideteoksen inspiroima kirja. Perustelut: Leonard Cohen.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Kolme japanilaista novellia


Lukeminen on ollut nihkeää viime aikoina. Jotenkin tuntuu, ettei ole mitään luettavaa, vaikka hyllyt pursuavat kirjoja, ja kirjastosta olen kantanut lisää luettavaa edellisten kaveriksi.

Tällä hetkellä luvussani oleva Affinity Konarin Mischling tuntuu kuin rämpisi suossa. Syy ei ole tekstin vaikeudessa (se ei ole vaikeaa, vaan pikemminkin kaunista ja kuvailevaa - tosin ajoittain hieman "teennäistä" juuri siksi), vaan tapahtumien irrallisuudessa ja sivupoluissa, jotka eivät ole pitkiä mutta rikkovat harmonian ja mielenkiintoni herpaantuu.

Mischling on nyt jäähyllä: saas nähdä palaanko sen pariin myöhemmin vai jätänkö tällä erää kesken ja luen kenties joskus toiste uudelleen kokonaan. Luulen nimittäin, että aika saattaa olla väärä kys. kirjalle.

*

Novellihaaste on kohdallani edennyt melko tahmaisesti liukkaan alun jälkeen, mutta kaikenlaisiin lukujumeihini ja -ongelmiini yleensä auttaa aasialaisen kirjallisuuden lukeminen. Niin nytkin. Luin kolme novellia ja saavutin sisäisen rauhan ja aloitin toisen romaanin (Tua Harno: Ne jotka jäävät) lukemisen.



Lainasin kirjastosta kirjan, The Oxford Book of Japanese Short Stories (Oxford 1997, koonnut Theodore W. Goossen), joka sisältää novelleja japanilaisilta kirjailijoilta eri aikakausilta.

Valitsin lukemani novellit ihan randomisti eli en alkanutkaan lukea kirjaa järjestyksessä ja alusta. Hurjaa. Kirjassa on yhteensä 35 novellia ja minä luin ensin kahdeksannentoista, joka on



Hirabayashi Taiko (1905-1972): Blind Chinese Soldiers (engl. Noriko Mizuta Lippit)

Maaliskuu 1945, mies odottaa junaa laiturin tungoksessa, kun yhtäkkiä paikalle saapuu poliisi, joka jakaa laiturialueen piirtämällä liidulla rajat. Valkoisen viivan sisäpuolelle ei ole asiaa, matkustajat menkööt muihin vaunuihin.

Blind Chinese Soldiers on lyhyt tapahtuma- ja tuokiokuvaus. Novelliin on ikuistettu pieni hetki ja tuosta hetkestä johtuva hämmennys. Tapahtuu kaksi hämmentävää asiaa, joista toinen jää toisen jalkoihin. Ja elämä jatkaa kulkuaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Oma elämä: se kaikista tärkein.

Tuomio: mielenkiintoinen novelli, joka alkaa keskeltä ja päättyy keskelle niin kuin tuokioilla on tapana. Pidin, mutta maa ei tärissyt allani.


Higuchi Ichiyo (1872-1896): Separate Ways (engl. Robert Danly)

Separate Ways kertoo orvosta pojasta, Kichizosta, joka on ystävystynyt nuoren naisen, Okyon, kanssa. Tuo ystävyys on kaunista ja Kichizo on siitä ylpeä. Okyo on aina ollut ystävällinen Kichizolle, mikä on tärkeää, sillä orvon elämä ei ole helppoa ja ystävälliset sanat ja teot ovat harvinaista maustetta.

Kichizo on menettänyt tärkeät ihmiset elämästään ja niin käy nytkin, sillä Kichizo ei voi hyväksyä Okyon tekemää päätöstä.

Tuomio: Lukemistani kolmesta novellista ehdottomasti lempparini. Tunnelmaltaan voimakkain ja koskettavin.


Natsume Soseki (1867-1916): The Third Night (engl. Aiko Ito ja Graeme Wilson)

Tämä vain kaksi ja puoli sivua lyhyt novelli on uni. Se on kertomus siitä, kun kantamus muuttuu taakaksi - kevyt painavaksi.

Tuomio: Monitulkintainen novelli, ja kuten unien kohdalla yleensä, pitäisi tuntea unennäkijä voidakseen tulkita hänen unensa. Toisaalta - voiko unen perusteella tehdä tulkinnan henkilöstä? No toki voi: me olemme vapaita tulkitsemaan sekä lukemamme että unemme, miten haluamme.

~~~

Näin kartutin haastetta kolmella novellilla. Edistymistäni voi seurata täältä.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Roanoken niljakas sukutarina

Amy Engel: The Roanoke Girls
Hodder & Stoughton 2017
S. 274


On kirjalla komea kansi ja messevä takateksi. Tai sivuliepeessähän tuo "takateksti" on, koska kirjan takakansi on varattu mainosmaisille kehuille. Tällainen alkaa olla melko yleistä täällä: kehut ovat tärkeämpiä kuin sisältö.


Roanoken tytöillä on kaikkea: he ovat kauniita ja rikkaasta perheestä. Ja silti osa heistä karkaa, osa kuolee. Miksi kukaan karkaisi paratiisista? No ehkä siksi, että kyseessä ei ole paratiisi, vaan helvetti.

Eikös olekin jännittävää? Varmaan olisi, ellei olisi niin ennalta-arvattavaa. Valehtelematta voin kertoa, että arvasin noin 90 prosenttia juonesta ennen kuin olin lukenut edes kolmeakymmentä sivua. Eikä se kymmenenkään prosenttia varsinaisesti tullut yllärinä.


Tarina avautuu kahdessa aikatasossa, joissa molemmissa kertojana on Lane Roanoke. Lanea voi pitää onnekkaana - toisin kuin serkkuansa Allegraa - sillä hänen ei tarvinnut varttua Roanoken kartanossa Kansasissa. Camilla-äiti karkasi Lanen vielä ollessa hänen kohdussansa. Vaan eipä se elämä Lanellekaan mitään herkkua ollut Camillan vollottaessa päivät ja yöt. Camilla tekee itsemurhan Lanen ollessa 15-vuotias ja niin Lane päätyy Roanokeen isovanhemmillensa.

Mennyt aikataso käsittää yhden kesän Lanen elämää isovanhempiensa (Yatesin ja Lillianin) hoteissa. Hän ystävystyy serkkunsa Allegran kanssa ja lyhyessä ajassa heistä tulee hyvinkin läheiset. Samoin Lanesta tulee hyvin läheinen erään Cooperin kanssa: he vuoroin paneskelevat, vuoroin riitelevät. Ette ikinä arvaa jatkuuko tuo vehtaaminen ja veivaaminen yksitoista vuotta myöhemmin. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Siis yksi kesä, sata päivää kirjan mukaan. Ja sitten yksitoista vuotta myöhemmin ja kaikki on ennallaan. Sori, melko vaaleanpunaista.

En myöskään saa otetta Lanen hypnoottisesta sidoksellisuudesta isovanhempiinsa, tai siis lähinnä Yatesiin. Lane oli siellä vain yhden kesän eikä ole muutoin edes tavannut heitä: ei aiemmin eikä sen jälkeenkään. Ei ennen kuin yhdentoista vuoden kuluttua, kun hän palaa Roanokeen. Ja silloinkin Lane palaa vain ja ainoastaan siksi, että Allegra on kadonnut.

Olin lopettaa kirjan kesken jo sivulla seitsemän, kun Allegra ja Lane kohtaavat ensimmäisen kerran Roanokessa. Pyörittelin silmiäni tisseille, jotka tuntuvat olevan erityisen tärkeä osa ihmistä. Big boobs. Tissit mainitaan useammankin kerran - se tuntuu olevan kirjailijalle tärkeä aihe. On tärkeää tietää, millaiset rinnat kenelläkin on. Allegralla taisi olla hieman isommat kuin Lanella.

On ihan luontevaa keskustella rinnoista, kun äiti on kuollut. Mutta Lane vihasi äitiänsä. Niinhän se menikin. Äidin kuolema ei hetkauta Lanea suuntaan eikä toiseen. Vaikka äiti olisi ollut kuinka paska, niin vaikea kuvitella, ettei mitään tunnereaktiota synny. Noh, Roanoket ovatkin niin sanotusti totally fucked up.

Oikeastaan on huijattu olo. Yritän miettiä, mitä hyvää The Roanoke Girlsissä on, mutta en keksi mitään. Siis ei kerrassaan mitään. Tai no, jos tykkää helposta kielestä ja ennalta-arvattavuudesta, niin tämä kirja on ykkösvalinta. Myös kansi (kuva by Shutterstock) on kaunis.

Kirjoitin väliaikakommentin Goodreadsiin ollessani kirjassa sivulla 217.

Monta kertaa olen ollut jättää kirjan kesken, mutta kuitenkin urhoollisesti jatkanut. Nyt olen jo niin lopussa, etten viitsi jättää kesken ja kiinnostaa todellakin tietää, onko tässä mitään ylläriä edes lopussa. Jos ei, niin melkeinpä voi sanoa että waste of time.

~~~


Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 26. sukutarina. Joo, erittäin sisäsiittoinen sukutarina on kyseessä. Kattaa kolmen sukupolven naiset. Kukko tunkiolla jää melko etäiseksi.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Kartanon ovet ammollaan

Oletko koskaan miettinyt millaisessa kartanossa kruunaamaton lukija lukee. Ihan sama oletko vaiko et, mutta tässäpä se. Puutarhuria ei ole näkynyt viime aikoina.


Portaat johdattavat kirjastooni, jossa toinen toistaan houkuttelevammat romaanit huutavat nimeäni. Ne haluavat tulla kosketelluksi, ymmärretyksi (jos ei muuten niin väärin).


Käykää sisään, sori en ole jaksanut siivota.




Enkä sisustaa. Ei millään repee joka suuntaan, kun pitää vaan lukea koko ajan. Sitä paitsi TIME IS RUNNING OUT.


Olen taiteilijaihminen ja joskus on paperi loppu. Silloin maalaan seinään tai ikkunaan. Tässä porraskollaasi nimeltä Musta hymy.


Vessassakin voi lukea, siitähän olen aiemminkin avautunut. Lattialla lojuu klassikko.


Taustaa

Sain sattumalta tietooni, että olen asunut jo vuosikausia aarrearkun kupeessa itse siitä mitään tietämättä. Luonnollisesti oli pakko päästä todistamaan asia omin silmin. Tulokulmaa piti vaihtaa useamman kerran ennen kuin löytyi porsaanreikä, mutta siinähän minä olen hyvä.

Päärakennus on 1700-luvulta. Lisäosa eli galleria on rakennettu 1800-luvulla. Galleriassa on ollut arvokas yksityinen taidekokoelma, joka ei luonnollisesti siellä enää ole. Talon historia (ja osa tulevaisuutta) on tiedossani, mutta en mainitse nimiä blogissani, koska en halua mainostaa paikkaa. Jos talon tiedot kiinnostaa enemmän, laita viestiä. Harkintani mukaan paljastan kaiken.

Miksi minua tällainen kiinnostaa ja rikonko lakia? Joo, rikon. Lue harrastuksestani ja asenteestani enemmän täältä.

Lisäys klo. UK 18:55 FI 20:55

Yksi kuva unehtui, tässäpä se.


torstai 30. maaliskuuta 2017

Mätänevä rakkaus

Kansi: Rafaela Romaya
Ayòbámi Adébáyò: Stay With Me
Canongate 2017
S. 296


Stay With Me:ssa on useita teemoja, jotka eivät minua kiinnosta: lapsen "pakkomielteinen" haluaminen (siis äitiys/isyysmerkityksessä, ei pedofiilisessa mielessä - tosin sekään ei kyllä hirveästi kiinnosta) ja rakkaus noin niin kuin alkuun.

Jos nämä olisivat romaanin ainoat teemat, jäisi romaani minulta lukematta. Aavistelin (ja ihan oikeassa olin) kuitenkin, ettei Stay With Me:ssa ole pelkästään tällaisesta kysymys.


Kirjan tapahtumat sijoittuvat Nigeriaan, pääasiassa Ilesa-nimiseen kaupunkiin, mutta muuallakin käydään. Rakkaudesta kaikki alkaa: Akinin ja Yejiden välisestä rakkaudesta. Kyseessä on melko tavanomainen nuorten salamarakastuminen, joka lopulta johtaa avioliittoon. Rakkaus kukoistaa ja ehkä olisi saanut kukkia ja asettua uomiinsa rauhassa, ellei Akinin äiti olisi sotkeutunut asiaan.

Lapsenlapsia on tultava, mielellään heti ja pian ja mielellään ensin poikia. Sitten saa tulla mitä vain. Lasta ei vain kuulu ja tilanne turhauttaa eniten juuri isoäitiä. Akin suostuu vihdoin ottamaan toisen vaimon (ensimmäinen petos), koska ajattelee taikauskoisen äitinsä siitä rauhoittuvan. Harmi vain, ettei Akin tule maininneeksi asiasta vaimolleen Yejidelle. Yejide oli tehnyt selväksi jo ennen avioitumistaan Akinin kanssa, että polygamy ei ole hänen juttunsa.

Luonnollisesti Yejide ei voi sietää toista vaimoa, Funmia. Yejidea rauhoittaakseen Akin on hankkinut Funmille erillisen asunnon eikä hän (Funmi)  tule asumaan heidän kanssaan. Ohut välirauha ei kauan kestä, vaan tilanne mutkistuu mutkistumistaan ja tauastalla vainoaa lapsenlapsia haluava isoäiti.

Akinin tahto alistuu äidin tahdolle, omaa tahtoa ei ehdi ajatella. Sillä kai rakkautta voisi olla ilman lapsiakin? Miksei anneta aikaa sopeutua, selvittää tilannetta. Vaihtoehtoa ei voi edes ajatella, koska painostus on niin suurta ja vie kaiken tilan. Mutta monesti asioita ymmärretään vasta kun ne on jätetty taakse - on niin helppo nähdä vuorelta, mutta yritäpä nähdä solasta.

Saty With Me on monitasoinen romaani ja yllätyin, miten toiminnallinen ja runsas se on, vaikka sivuja on hädin tuskin kolmesataa. Kirjassa kuljetaan kahdessa aikatasossa: jo heti alussa saamme tietää, että Yejide ja Akin ovat eronneet (eivät paperilla, mutta noin muuten). Miten siihen on päädytty, onkin sitten toinen juttu. Mitä tapahtui rakkaudelle? Mätänikö se toisten odotusten ja rakkaimman petollisuuden alle. Oliko mitään rakkautta koskaan olemassakaan? Ja miten se lapsi: tuliko sellaista koskaan?

Vastaukset saapuvat kysymyksiin, mutta samalla tarina monimutkaistuu. Tietyltä osin osasin ounastella oikein, mutta osa tapahtumista tuli ihan puskista. Kun luulin, etten enää voi yllättyä, yllätyin silti. Ovelaa ja koukuttavaa. Miellytti myös se, että näkökulmia on kaksi: sekä Yejiden että Akinin. Ne asiat, joita ei kerrota, voi lukija päätellä itse - esimerkiksi liittyen siihen rakkauteen.

Stay With Me:ssa sivutaan Nigerian sotilaallisia vallankaappauksia vuosilta 1985-1993, mutta mielestäni melko pinnallisesti. Politiikka tulee liki lähinnä television ja ystävien kanssa käytyjen keskustelujen kautta. Ihan mielenkiintoista, mutta en voinut välttyä ajatukselta, että ne on ympätty kirjaan vain siksi, että ne olisivat kirjassa.

Paitsi että toisaalta niiden voisi ajatella kuvaavan juuri sitä arkea ja ilmapiiriä, jota Nigeriassa silloin elettiin. Kenties niiden tarkoitus on myös painottaa sitä, että kirjan henkilöt ovat tietoisia (niin kuin ovatkin) ja ajattelevat muutakin kuin itseään (toisin kuin esim. Hanya Yanagiharan romaanissa A Little Life, jossa ei sanallakaan mainita mitään maailman tapahtumista ja siksi henkilöistä välittyi kuva, että he rypevät vain omissa navoissaan, mitä he kyllä tekevätkin).

Eli muutan mieltäni: poliittiset kuvaukset ja ajatukset tuovat syvyyttä Stay With Me:hen ja sen henkilöihin.

Loppuhehkutus: pidin todella paljon tästä kirjasta, jossa on useita mielenkiintoisia henkilöitä. Minun oli suorastaan vaikea laskea sitä käsistäni. Luin sitä joka käänteessä ja jopa ulkona kävellessä (tänne on muuten ulkolukukelit saapuneet: tälle päivälle on luvattu peräti 21 astetta). Kirja siis kulki tiiviisti mukanani, todellakin stay with me. Heitän sen suosikkini-kategoriaan.

Toivottavasti Stay With Me suomennetaan! Jos se sattuu voittamaan Baileys-palkinnon, niin toivoa kaiketi on.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38. Kirjassa mennään naimisiin.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Expattien elämää Hong Kongissa

Janice Y. K. Lee: The Expatriates
Abacus 2016
S. 417
Ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu



The Expatriates valikoitui lukulistalleni vain ja ainoastaan nimensä ja tapahtumapaikkansa takia (kirjan kuvaus noin muuten ei houkutellut, mutta joskus muut seikat ovat tärkeämpiä luettavan kirjan valinnassa). Luonnollisesti expattien elämä kiinnostaa ja Hong Kong (missä olen itsekin käynyt) myös.


Heti alkuun paljastan, että The Expatriates on mainio kirja, varsinainen yllättäjä. Prologi (josta osan voi lukea täällä) virittää lukijan tunnelmaan, ja sitten varsinainen tarina voikin alkaa.

On kolme naista, jotka elävät erilaisia vaiheita elämissään. Heidän tiensä risteävät ja erkanevat, mutta vaikutukset ovat massiiviset ja vaikuttavat kuhunkin eri tavalla.

Mercy on naisista nuorin, yli kahdenkymmenen reilusti mutta ei vielä kolmeakymmentä. Uusi elämä Hong Kongissa ei lähde käyntiin niin lennokkaasti kuin hän oli toivonut. Kunnollisen ja vakituisen työn saaminen on vaikeaa, vaikka hänellä on yliopistotutkinto hyvästä yliopistosta.

Mercyllä on myös köyhä työläistausta ja kaiken lisäksi korealaiset sukujuuret. Lopullisesti elämä muljahtaa raiteiltaan ja syöksee Mercyn tuuliajolle, kun hän on mukana eräässä karmaisevassa sattumuksessa. Tapaus ei jätä häntä rauhaan ja syyllisyys painaa pään kumaraan.

"Why is it," she said with a smile, "that it's always the white person telling the Asian person about their culture?"

Hilary on nelikymppinen varakas kotirouva, jonka avioliitto Davidin kanssa on kulahtanut ja asettunut tylsiin ja intohimottomiin raameihin. Hilary ajattelee, että lapsen saaminen voisi pelastaa avioliiton, mutta lasta ei vain ala kuulua. Hilary vaikuttaa alkuun kylmältä ja kopealta, jopa kierolta epäsuorine puhetyyleineen (minusta kiehtovasti kuvattu - teen samaa joskus itsekin ja oletan että toinen ymmärtää vihjeet). Mutta pinnan alla hämmentynyt ihminen, jolla on kultainen sydän.

At some point in her life, she realized that she never says anything directly anymore. She has become a master of indirection, or misdirection. She will say, "Mr. Starr is arriving from Kuala Lumpur at 11:00 P.m. tonight" or "I stained this blouse with red wine at dinner" when she should say "Please keep the lights on and notify the gate guard that Mr. Starr will be late" or "Send this out for dry cleaning."

Margaret on kolmen lapsen äiti, ja avioliitto Clarken kanssa on onnellinen ja sopuisa. Margaretin täydellinen elämä romuttuu erään tapauksen (nyt voi ihan huolella vedellä johtopäätöksiä: katso kohta Mercy) takia ja saa hänet pohtimaan elämäänsä ja itseään ihan uudella tavalla. Onko hän lopulta sellainen ihminen, jollaisena on itseään pitänyt? Ja mitä äitiys - äitinä oleminen - oikeastaan on?

Kaiken taustalla sykkii ja hengittää Hong Kong: milloin sateisena, milloin sumupilven takaa paistavan auringon valaisemana, milloin kultaisine hiekkarantoineen. Minulle eräs kirjan ehdottomasti kiinnostavin anti oli nimenomaan miljöö sekä paikallisten käytäntöjen kuvaus.

Hong Kong on monta kerrosta, monta tasoa. Expattien elämä on hyvin kaukana paikallisten elämästä (mikä ei varmaan ole kenellekään yllätys). Tähän liittyvää pohdintaa ja näkökulmia tuodaan kirjassa hyvin esille monin eri tavoin. Todella todella kiinnostavaa eikä kirjassa ole mitään liikaa, mistään en karsisi.

The Expatriates ei ole masentava kirja, vaikka ikäviä asioita tapahtuukin. Tuskin kukaan voi välttyä elämässään vastoinkäymisiltä, sillä iso osa asioista ei ole lopulta omissa käsissämme. The Expatriatesin (keskeiset nais)henkilöt ovat kaikki pidettäviä, inhimillisiä vikoineen ja virheineen. Hienoa lukea vaihteeksi tällainen kirja, jossa ihmiset ovat perusmukavia ja heillä on pyrkimys harmoniaan.

En oikein tiedä, mihin genreen The Expatriates pitäisi sulloa (onko periaatteessa edes pakko). Onko se nyt sitten chick litiä? Onko Liane Moriartyn romaanit chick litiä? Luin nimittäin Goodreadsista, että jos pitää The Expatista voi kenties pitää Liane Moriartynkin romaaneista. Olen ajatellut, ettei Moriarty ole minun juttuni ja siksi olen sujuvasti skipannut hänen kirjansa. Voipi olla, että käännän takkini. Toisaalta mietin olisinko pitänyt tällaisesta kirjasta ilman expat-yhteyttä ja Hong Kongia.

Janice Y. K. Leen juuret ovat Koreassa. Hän syntyi ja varttui Hong Kongissa ja muutti sieltä Jenkkeihin. Leestä voi lukea enemmän täältä.

~~~

The Expatriates sopii Muuttoliikkeessä-haasteeseen, alaotsikon Kohti parempaa alle. Tarkoitushan on lukea mahdollisimman monipuolisesti aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta. Listaan tähän alle kaikki tähän mennessä haasteeseen lukemani kirjat, ja minkä alaotsikon alle ne sopivat.

1. Rowan Hisayo Buchanan: Harmless Like You - Toisessa polvessa
2. Yaa Gyasi: Homegoing (suom. Matkalla kotiin) - Valtaa käyttämässä
3. Jason Donald: Dalila - Kriisin jaloista
4. Janice Y. K. Lee: The Expatriates - Kohti parempaa

*

Helmet-lukuhaastessa kirja sopii kohtaan 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

torstai 23. maaliskuuta 2017

Täsmäiskut kirjastoon

Rakkahin lähikirjastoni

Aina ei jaksa tai ehdi tai [lisää tähän mieleisesi verbi] muhia kirjastossa tuntitolkulla. Silloin voi tehdä täsmäiskuja listan kanssa.

Kirjastokorttisysteemini

Listat ovat muutenkin käteviä, sillä minulta usein tyhjenee pää kirjaston ihanan runsauden edessä, ja kaikki aiemmin suunnittelemani lainakirjat lentävät ulos päästäni yhtenä varpusparven lehahduksena.

Mentaalisen kirjalistan lisäksi minulla on ihan konkreettinen lista kirjaston palvelussa. Sieltä kopioin haluamieni kirjojen nimiä ihan perinteiselle paperilapulle, jonka sujautan kirjastokorttisysteemiini.

Musta aukko päässä: miksikä tuota "koteloa" (kuva yläpuolella) kutsutaan? Muovitasku ei kuulosta hyvältä, ei myöskään kotelo. Kyseessä on siis avattava muoviläpyskä, jonka sisällä on taskut.

Muistiinpano- ja kopinointivehkeeni

 Tällä viikolla tein kaksi täsmäiskua kirjastoon.

Tuorein saalis

Luen parhaillaan Janice Y.K Leen romaania The Expatriates. Sen saalistin maanantain täsmäiskussa.

Melkein yhtä tuore saalis

Niin että mitähän sitä lukisi seuraavaksi! Ihan kamalaa, kun kohta pitää taas päättää.

Ps. Jos joku ihmettelee, miksi mellastan kynän ja paperin kanssa, niin se johtuu siitä, etten kanniskele puhelinta mukanani. Toisekseen minulla ei edes ole älypuhelinta. Kyseessä on tietoinen valinta ja halu elää ihan "real life" tuolla ulkona.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Halukas kidnapattu

Keigo Higashino: The Name of the Game is a Kidnapping
Alkuper. Game no na ha yukai 2002
Vertical, 2017
Englannistanut Jan Mitsuko Cash
S. 238
(ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu)


Kunpa voisin haltioissani taas hehkuttaa Higashinoa, mutta nyt ei mitenkään pysty. The Name of the Game is A Kidnapping (jatkossa NGK) on ehdottomasti Higashinon heikoin tekele. Olen lukenut kaikki englanniksi käännetyt Keigo Higashinon romaanit.

Mitään lyttäystä ei kuitenkaan ole luvassa, koska ei NGK nyt n i i n huono ollut sitä paitsi iso osa huonoutta liittyi kirjan kieleen - siis käännökseen. Mutta tätä kirjaa ei ollutkaan kääntänyt Alexander O. Smith, joka on kääntänyt suurimman osan (eli kaikki aiemmat paitsi yhden) Higashinon kirjoista.

NGK:ssä kieli on paikoin niin omituista, että minun piti lukea virkkeet useampaan kertaan, mutta ei sen takia, että olisin jäänyt ihailemaan ja kylpemään niissä, vaan siksi että olivat niin käsittämättömiä, että niiden tajuaminen otti aikansa. Harmittaa, etten merkinnyt sellaisia kohtia ylös voidakseni näyttää esimerkkejä. En jaksa niitä erikseen penkoa kirjasta, sori.

Kun kieleen ja sen ajoittaiseen kankeuteen tottui, NGK oli ihan vetävää luettavaa. NGK:stä tosin puuttui lähes kaikki ne piirteet, joista muissa Higashinon kirjoissa olen pitänyt, mutta onpahan tämä taas osoitus siitä, että herra Higashino on monipuolinen kirjailija, joka ei ole alistunut toistamaan yhtä ja samaa kaavaa.

NGK:n asetelma on herkullinen: lipevä poikamies Sakuma saa yllättäen fudut tärkeän asiakkaan, Katsutoshi Katsuragin, projektista jonka parissa on työskennellyt. Se on kova isku Sakuman itsetunnolle ja lisäksi tapa, jolla fudut annetaan on nöyryyttävä. Siksi Sakuma päättää aloittaa pelin, kun siihen tarjoutuu yllättäen tilaisuus: the name of the game is a kidnapping. Sillä erotuksella, että kidnapattu on itse halukas tulemaan napatuksi.

Juri Katsuragi on Katsutoshin vanhempi tytär avioliiton ulkopuolisesta suhteesta. Hän livahtaa kotoaan ja törmää Sakumaan. Juri on kyllästynyt ja vihainen: elämä isän ja hänen vaimonsa ja toisen tyttärensä taloudessa on rasittavaa ja Juri kokee itsensä ulkopuoliseksi. Lisäksi sisarpuolet eivät voi sietää toisiaan. Sakuma ja Juri liittoutuvat, peli voi alkaa.

NGK on melko nopeasti etenevä ja mielettömän kiinnostava. Kyseessä on eräänlainen arvoitusromaani, jossa koko asetelma heilahtaa päälaelleen jossain vaiheessa. Se on kuin juoksumatto, joka yhtäkkiä pysäytetään ja juoksija lentää ns. perseelleen. Lento ei sinänsä tullut yllätyksenä, vaan sitä osasi odottaa. Mutta missä muodossa, se onkin toinen asia.

Oli todella antoisaa ja hermoja lepuuttavaa lukea tällainen melko kepeä ja hauskakin romaani. Todella hyvää päännollausta, mutta ei NGK missään tapauksessa yllä Higashinon muiden kirjojen tasolle. Tämä vaikuttaa enemmänkin riisutulta välityöltä (anteeksi rakas Keigo - olet silti edelleen lempparini!).



NGK:n pohjalta on tehty elokuva nimeltä G@me. Olen katsonut sitä noin kymmenen minuuttia, enempää en joutanut. Aion katsoa sen kokonaan, kun tulee sopiva tilanne.

Battle Royale -elokuvan kanssa on muuten ongelmia: en ole saanut sitä mistään, joten en ole siksi voinut sitä vieläkään katsoa. Opin kyllä, että sille on tehty jatko-osa (Battle Royale II) ja sehän kiinnostaa minua valtavasti. Mutta pakko jostain saada ensin katseluun se ensimmäinen.

Helmet-lukuhaaste: 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

torstai 16. maaliskuuta 2017

Kirja, joka potki minut maahan ja vielä senkin jälkeen

Hanya Yanagihara: A Little Life
Picador 2015
S. 720
Suomennos (Pieni elämä) julkaistaan maaliskuussa 2017


Ihmissuhderomaani (moni ei ehkä haluaisi "latistaa" tätä kirjaa ihmissuhderomaaniksi, mutta sitä se kyllä ennen kaikkea on), joka tapahtuu ajallisessa tyhjiössä: menneisyys ja nykyaika ovat ulkoisilta puitteiltaan samanlaisia.

Kirja kiertyy vahvasti ihmissuhteiden ympärille, sillä muu kuvaus on melko riisuttua ja vähäistä.

Pähkinänkuori: A Little Life kertoo pääasiassa neljästä ystävyksestä (Malcolm, JB, Willem ja Jude), jotka ovat tutustuneet toisiinsa nuorina opiskelijoina. Kirjassa seurataan nuorukaisten elämänvaiheita ja valintoja, mutta kirjan edetessä keskiöön nuosee Jude ja muut hautautuvat tapettiin, muuttuvat koristeiksi.

Vaitelias Jude onkin henkilöistä ristiriitaisin traagisen menneisyytensä takia. Menneisyys paljastuu hijaksiin lukijalle ja kauhea se on: jopa niin, että tulee absurdi olo. Mikään ei riitä, kun on Juden menneisyys kyseessä. Yksityiskohdilla ei repostella, vaan lähinnä kirjailija ohjaa lukijan mielikuvitusta.

Juden menneisyys ei sekään silti ole kirjan keskeisin anti: kyseessä on oikeastaan Juden varttumis- ja kasvukertomus, jolle menneisyys on luonut ahtaat ja ahdistavat raamit. Mietin, miksei niinkin valistunut oman elämänsä ajattelija ja analysoija suostu ottamaan apua vastaan (tai osaa auttaa itse itseään, kun monista muista asioista kyllä osaa tietoa hankkia), mutta sellaista se joskus on. Juden häpeää ja ristiriitaisuutta on kuvattu hyvin.

Muita teemoja:

- ystävyys
- seksuaalisuus ja identiteetti
- traumat
- ihmissuhteet potenssiin miljoona

Erityisesti kirjan alku on mielenkiintoinen ja se (mielenkiinto) säilyy läpi kirjan, mutta tarinan edetessä myös hämmennys lisääntyy: en oikeastaan pysty määrittelemään pidinkö kirjasta kokonaisuutena vai en. A Little Lifessa on paljon hienoja piirteitä ja ominaisuuksia, joista pidin kovasti. Vastaavasti siinä on piirteitä, joista en pitänyt. Kaksijakoisten tuntemusteni takia kirja menetti uskottavuutensa silmissäni.

Luettuani kirjaa himppasen yli puolenvälin päivitin Goodreadsiin alla olevan mietteen:

Hämmentävä romaani, en oikein tiedä miten suhtautua tähän. Sellaisia tunnemyrskyjä en ole kokenut eikä nessupaketille ole ollut käyttöä vielä kertaakaan. Kirja on kuitenkin koukuttava ja hyvin mielenkiintoinen kaikin puolin, vaikkei se näytä osuvan tunnehermooni (ehkä tyyli on liian "tietokirjamainen" kaikkine tunne-erittelyineen ja analysointeineen). Mutta luetaanpa nyt ensin kokonaan ja sitten lopullinen miete.

Tietokirjamaisella tarkoitan mekaanista, jopa jossain määrin persoonatonta. Kaikki kirjan henkilöt, joihin keskitytään vähänkin syvemmin, ovat tietyssä mielessä melko samanlaisia: he analysoivat ja pohtivat kaiken lähes puhki. Kaikilla tuntuu olevan samanlainen "ihannemoraali" ja paljon ymmärretään järjellä, mutta tunteet eivät aina noudattele järkeä (mikä on minulle itselleni muuten erittäin tuttua).

Runsas vatvominen - siitä huolimatta, että monesti aiheet ovat mielenkiintoisia - alkaa puuduttaa eikä toisteisuudelta voi välttyä. Vatvominen ei siis sinänsä ole ongelma, vaan toisto. Tulee tunne, että ajatukset ja kokemukset murjotaan ja hakataan lukijaan isku toisensä jälkeen niin kauan, kunnes lukija kaatuu. Sitten vielä pari potkua maassa makaavalle. Tekee mieli nostaa kädet suojaamaan päätä ja huutaa. Vain huutaa, ei sanoja.

Mainitsin väliaikamietteessäni, ettei kirja koskettanut tunnetasolla. Se tunnemyräkkä tuli myöhemmin, kirjan ehtoopuolella. Sen laukaisi lopulta eräs yksittäinen tapahtuma (jota en voi mainita, koska en halua spoilata), kun jo makasin maassa päätäni pidellen. Kyseessä ei kenties ollut pelkästään tuo tapahtuma, vaan murtuminen romaanin painon alla. Meillä kaikilla on murtumispisteemme enkä minä tiedä, mitä itkin. Ehkä kaiken turhuutta ja hukkaanmenoa sekä romaanin henkilöiden että omalla kohdallani.

Pidin kirjan kielestä pitkine virkkeineen ja lukuisine sulkeineen plus ajatusviivoineen, myös useat sen tarjoilemat ajatukset olivat herkullisia, kauniita, kiinnostavia, kannustivat pohdiskelemaan.

Ennalta-arvattavuutta esiintyy, mutta ehkä se on tarkoituksellista. Spoiler-alert: maalaa alla oleva teksti jos haluat lukea sen, mutta omalla vastuulla eli sisältää juonipaljastuksen. A Little Life valmistaa alusta alkaen lukijaa Juden ja Willemin suhteeseen, joten se (suhde) ei tullut yllärinä. Olisi ollut yllättävämpää, jos suhdetta ei olisi syntynyt. Tämä suhde on hyvin merkityksellinen ja sen kuvaus kaunis. Siksi kaiken romuttuminen tuntui  niin julmalta.

Myös Laura on lukenut A Little Lifen. Kannattaa lukea Lauran mietteet, tunnistan kaiken ja voin ne allekirjoittaa, mutta minuun esim. se tunteiden äärimmäinen liioittelu ei tehonnut niin kuin oli tarkoitus. Minua se etäännytti ja sai lukukokemuksen tuntumaan jopa draamakomedialta isolla ripauksella absurdiaa. Kunnes se kamelinselkä katkesi.

Niin että mitä mieltä olen Pienestä elämästä, kannattiko lukea? Arvatkaa mitä, en osaa vastata muuta kuin kyllä ja ei. Sen tiedän, että tämä kirja jää pitkäksi aikaa mieleeni elämään eikä vain elämään vaan vainoamaan.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 20, kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Vessalukemista, osa I

Vessassa(kin) tulee joskus luettua. Vessalukeminen pitää valita huolella: kirjaksi sopii lähinnä sellainen, jossa on asiat tiiviissä muodossa. Vessakirjan erottaa muista kirjoista myös se, että sitä säilytetään vessassa (niin kauan, kunnes se on luettu kokonaan).

Esittelen tässä yhden vessalukemiseksi soveltuvan kirjan (The Little Book of Turmpisms, koonnut Seth Millstein, Portico 2016), jonka olen lukenut kokonaan. Seuraavassa osassa esittelen erään toisen vessakirjan, jossa riittää vielä pureskeltavaa.
Tekee mieli sanoa järkyttävää paskaa, sillä sitähän tämä pieni sitaattikirja on tulvillaan (siinä mielessä sopii oikein mainiosti vessassa luettavaksi). Millstein on koonnut Trumpin kommentteja eri medioissa (mm. televisio- ja lehtihaastatteluista sekä Trumpin Twitter-tililtä jne.) eli mitään uutta näissä ei periaatteessa ole.


Niin paljon puhetta, niin vähän asiaa. Trumpilla on hyvää sanottavaa lähinnä itsestään. En oikein usko, että häntä paljon muu kiinnostakaan, sillä hän onnistuu kääntämään keskustelun kuin keskustelun itseensä (ja siihen, miten hyvä hän missäkin on).

Karseeta tuubaa siis kirja täynnä. Naurattaa hieman, mutta sitten muistuu mieleen, että tässähän on Usan presidentin sanomiset kyseessä. Jonkun random-tyypin heittoina nämä voisi mennä huonoista vitseistä, mutta presidentiltä odottaisi hieman enemmän.

Miten on, tuleeko luettua vessassa?

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Mämmit kuusenoksalla

Mediterranean spurge (Euphorbia characias subsp. wulfenii)

Pöllin tällaisen leikkimielisen viisi yksityiskohtaa -meemin ystäväni (terkkuset muru!) blogista. Suurin osa näistä havainnoista on niin arkisia, etten niitä erikseen juuri ajattele: mutta sellaisiahan arkiset asiat usein ovatkin. Ne vain ovat.

Välihuomautus:

Minusta on kiva väännellä sanoja ja osan enkunkielisistä sanoista käännän suomeksi omalla kyseenalaisella tyylilläni ja käytän niitä puhuessani suomea. En aina muista, että toista osapuolta voi huvittaa omituiset sanani. Huvitusta aiheutti taannoin keskustelu teepyyhkeistä: olen teepyyheaddikti. Toivottavasti en innostu koskaan esittelemään kokoelmaani täällä. Teepyyhkeet ovat muuten saaneet rinnalleen kuivausmaton, mutta jospa jätämme tämän aiheen nyt tähän.

Kakkapuut


Pökäleen siivoamattomuudesta voi saada maximissaan tonnin rapsut. En tiedä, millä perusteella sakko määritellään: vaikuttaako siihen esim. pökäleen sijainti, koko, aromi tmv. Ihmiset kyllä melko tunnollisesti poimivat tuotokset eli kaduilla aika harvoin törmää kakkaan.

Sen sijaan etenkin puistoissa ja Thamesin rantojen viheriöivillä alueilla voi bongata kakkapusseja puusta. Siellä ne killuvat kuin goottilaishenkiset (pussit ovat usein mustia) koristeet joulukuusessa paitsi, että Lontoossa ei pahemmin ole kuusia.

Seepraylitys ja pallovalot


Yleisesti ottaen ylitän tien sieltä, mistä huvittaa. Joskus tie on kuitenkin niin vilkas, että täytyy etsiä seepra päästäkseen elossa yli. Seepra on tietenkin suojatie eli zebra crossing. Pallovaloilla tarkoitan Belisha beaconilla merkittyä suojatietä. 

Olen tehnyt runsaasti empiiristä tutkimusta liittyen nimenomaan pallovaloihin. Periaatteessa auton tulee pysähtyä suojatien eteen, jos jalankulkija on aikeissa ylittää tien. Käytännössä autot eivät pysähdy sitten millään ja odotellessa voi kulua tovi jos toinenkin.

Mutta tähän on yksi poikkeus: jos pallovalo vilkkuu (ne kaikki eivät vilku), autoilija lähes poikkeuksetta pysähtyy seepran eteen pelkästään nähdessään ihmisen. Jos pallot eivät vilku, on turha kuvitella saavansa tietä muuta kuin kosketuspintamielessä.

En ole vielä selvittänyt, mistä tämä johtuu vai onko tämä empiiristä harhaani (mitä en tietenkään usko), koska periaatteessa pallovalon vilkkumisella tai vilkkumattomuudella ei pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa, pitääkö auton pysähtyä.

Posteljooni soittaa kahdesti ja kaikkien summeria tai ehkä ei ollenkaan

Tältä se näyttää ulkopuolelta...

Yllärit ovat kivoja, mutta postilla lähetetyt harmillisen hankalia. Postiluukkumme on näet lähes olematon: sinne ei mahdu edes A5-kokoinen kirje ruttaantumatta. Edellisen kämppämme ainoa hyvä puoli oli ulko-oven isohko postiluukku, josta tungettiin kaikkien postit. Tämä kolmen luukun systeemi on suoraan sanottuna hanurista.

...ja tällaiselta sisäpuolelta.

Toki posti-ihminen voi jättää pakettikortin, ja lähetyksen voi noutaa jakelupisteestä. Se on ihan ok, mutta joskus posteljooni ei vaan jaksa (täyttää korttia) ja jättää paketin jonnekin. Erään kerran hän oli piilottanut lähetykseni kierrätyslaatikoiden taakse, josta löysin sen vasta noin viikon kuluttua, kun oli roskapäivä.

Roskapäivä


Roskapäivä on kerran viikossa. Roskat viedään yleensä edellisenä iltana kadunvarteen, koska tsunami ("jalkapartio" eli roskien "esijärjestelypataljoona" ja kaikki eri roska-autot) tulee aikaisin aamulla. Sekajätteet kannattaa säilyttää ulkona laareissaan (ei siis jättää jätesäkkiä sellaisenaan pihalle tai kadulle), koska muuten ketut käyvät repimässä ne, ja levittelevät roskat ympäriinsä. Talon yhteisiä kierrätyslaatikoita säilytämme etupihallamme.

Another red bus going nowhere


Joo, kannattaa varautua että dösän reitti tai päätepysäkki tai molemmat voivat muuttua kesken reissun. Kuljettaja ei välttis edes jaksa kuuluttaa asiasta erikseen, vaan sen huomaa kun yhtäkkiä dösän automaattikuulutus ilmoittaa eri määränpään kuin matkan alussa.

Tällaisissa tilanteissa kukaan ei yleensä sano kenellekään mitään, vaan alkaa armoton kännykän räpellys. Minä en räpellä, kun ei ole kännykkää. Joskus aikojen alussa tämä stressasi minua, mutta nykyään en jaksa hermostua (paitsi tietty se ottaa päähän noin niin kuin yleisellä tasolla ja erityisesti, jos on vessahätä): aina olen lopulta päässyt, sinne minne piti.