Hae tästä blogista

perjantai 20. lokakuuta 2017

Kirja joka kertoo minusta

Esittelyssä kirja, jonka sijoitan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 13 eli kirja "kertoo sinusta" (eli "minusta"). Mikäs se sellainen kirja on? No vaikkapa kirja, jossa maahamuuttaja kertoo kokemuksistaan uudessa emämaassaan. Meitä yhdistää sama uusi emämaa, mutta juuri mikään muu ei. Minä esimerkiksi en ole kuollut, hän on.


George Mikes syntyi 1912 Sikósissa, Unkarissa. Mikes saapui Lontooseen (toimittajan)työnsä takia ja hänen piti viipyä vain hetkinen, mutta hän jäikin pysyvästi.

Mikesilta julkaistiin 1946 kirja, How to be an Alien. Sitä seurasi pari muuta kirjaa: How to be Inimitable ja How to be Decadent. Näistä kolmesta on julkaistu yhteisnide nimeltä How to be a Brit (Penguin 1986, ensimmäisen kerran julkaistu yhteisniteenä 1984. Minun painokseni on vuodelta 2015).

Olen lukenut niteestä toistaiseksi vain ensimmäisen kirjan eli How to be an Alien: se perustuu lähinnä manner-Euroopan ja Ison-Britannian eroavaisuuksien (ja stereotypioiden) alleviivaamiseen ja liioitteluun, irvimiseen. Kyseessä on siis huumori, expatin kärjistetyt kokemukset uudesta emä- ja sitten kotimaastaan.

En jaksa kirjoittaa (ihanaa, kun ei ole pakko!) kirjasta sen enempää, vaan lainaan minua erityisesti huvittavia kohtia. Niitä olisi ollut enemmänkin, mutta karsin.


Tee

The trouble with tea is that originally it was quite a good drink. So a group of the most eminent British scientists put their heads together, and made complicated biological experiments to find a way spoiling it. To the eternal glory of British science their labour bore fruit.


...Then you have tea for breakfast; then you have tea at eleven o'clock in the morning; then after lunch; then you have tea for tea; then after supper; and again at eleven o'clock at night.


You must not refuse any additional cups of tea under the following circumstances: if it is hot; if it is cold; if you are tired; if anybody thinks that you might be tired; if you are nervous; if you are gay;
before you go out; if you are out; if you have just returned home; if you feel like it; if you do not feel like it; if you have had no tea for some time; if you just had a cup.


Seksi

Continental people have sex life; the English have hot-water bottles.


Kieli

When I arrived in England I thought I knew English. After I'd been here an hour I realized that I did not understand one world.

The easiest way to give the impression of having a good accent or no foreign accent at all is to hold an unlit pipe in your mouth, to mutter between your teeth and finish all your sentences with the question: "isn't it?" People will not understand much, but they are accustomed to that and they will get a most excellent impression.


Kanssakäyminen

If you go out for a walk with a friend, don't say a word for hours; if you go out for a walk with your dog, keep chatting to him.


kaupunkisuunittelu

Street names should be painted clearly and distinctly on large boards. Then hide these boards carefully.

torstai 12. lokakuuta 2017

Lukemattomat kirjat

Nyt on hyvä hetki katsastaa, mitä Helmet-lukuhaasteelle kuuluu. Ehdin veivata osallistumistani jonkin aikaa, mutta onneksi osallistuin. Olen tykkäillyt tästä haasteesta ja ottanut sen vastaan rennolla otteella, kuten tapoihini kuuluu. Haasteesta voi lukea lisää Helmetin sivulta, kas tässä suora linkki.

Olen tänä vuonna tähän mennessä lukenut 64 kirjaa. Olen asettanut Goodreadsissa (saa pyytää kaveriksi) tavoitteekseni lukea 80 kirjaa. Saavutan kaiketi tavoitteeni, mutta maailmani ei kaadu, jos en. En siis todellakaan jaksa mitään stressailua rakkaan lukuharrastukseni tiimoilta. Jos stressaantuisin lukuhaasteista ja -tavoitteista, en osallistuisi niihin. So simple.

Helmet-lukuhaasteeseen sopivia kirjoja olen nyt lukenut 42 eli kahdeksan vielä puuttuu. Viisi kirjaa on katsottuna valmiiksi (luonnollisesti pidätän oikeuden muuttaa mieltäni ja lukea tai olla lukematta jotain muuta), kolme puuttuu.

Luulenkin, että haaste jää kohdaltani vajaaksi, ellen jostain yhtäkkiä kehitä Suomen historiasta kertovaa kirjaa. Ei taida aihepiiriin liittyvää kirjaa näet kotoota löytyä (täytyy vielä penkoa) enkä ole tulossa Suomeen enää tänä vuonna (tässäkin kohdin pidätän oikeuden muuttaa mieltäni noin sata kertaa).


Alla haastekohdat, jotka vielä odottavat täyttymystään. Perässä kirja, jonka olen suunnitellut lukevani kys. kohtaan.


8. Suomen historiasta kertova kirja
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja - Henry Marsh: Do No Harm
13. Kirja "kertoo sinusta"
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
19. Yhdenpäivänromaani - Elina Hirvonen: When I Forgot
30. Kirjan nimessä on tunne - Miriam Toews: All My Puny Sorrows / Arttu Tuominen: Silmitön
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta - Koji Suzuki: Ring
33. Kirja kertoo Intiasta - Aravind Adiga: The White Tiger


Intiasta kertova Adigan kirja hieman pelottaa. Olen aloittanut lukea sitä pari kertaa, mutta en ole toistaiseksi päässyt paria sivua pidemmälle. Jokin tökkii heti alkuunsa. Noh, ehkä kolmannella kerralla onnistaa. Tai sitten ei.

Tästä pääset tsekkaamaan koko listan, jonne olen merkinnyt jo haasteeseen lukemani kirjat. Jos tällainen haaste on ensi vuonnakin, aion ehdottomasti osallistua!

Miten muuten muiden haasteeseen osallistuneiden luvut ovat sujuneet? Onko joku jo peräti lukenut koko haasteen?

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Viisikko ruokajeesuksena

Näitä viisikkoparodioita mainostetaan Enid Blytonin nimellä, mikä sinänsä on ymmärrettävää: onhan hän viisikon luoja. Kirjat on tietenkin kirjoittanut ihan muu henkilö (kuolleena on hieman hankala kirjoittaa) ja hän on nimeltään Bruno Vincent.


Enid Blyton: Five Go Gluten Free
Quercus 2016
S. 105


Vincentin kirjoittamat Viisikot ovat aikuisille suunnattuja viisikkoparodioita. Olen aiemmin lukenut Five on Brexit Islandin, joka viihdytti minua kovin. Näissä parodioissa Anne, Leo (Julian), Dick ja Paula (George) ovat aikuistuneet ja asuvat kimppakämpässä.

Kuten kirjan nimestä voi päätellä, viisikko ryhtyy Annen ehdotuksesta eli painostuksesta gluteenittomalle ruokavaliolle. Gluteenittomuus tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että ruokavaliosta heivataan paljon muutakin kuin gluteeni. Kukaan ystävistämme ei ole keliaakikko, vaan gluteenittomaksi aletaan ihan vain trendin takia.

(Gluteenihan muodostuu, kun taikinaa vaivataan:  gluteeni antaa taikinalle sen sitkon. Gluteenittomissa tuotteissa tuo sitko on korvattu yleensä rasvalla tai sokerilla eli itse näin ei-keliaakikkona en suosittele itselleni gluteenitonta ruokavaliota. Olen monipuolisuuden ja kohtuuden kannattaja enkä voi sietää ruokajeesustelua ja saarnaamista.)

Anne assured them that their sleep, when it had normalized, would be much improved. And it didn't stop there - they would have improved bowels, clearer skin, fewer headaches...
"But, dear girl, we didn't have any of those problems in the first place," said Julian (Leo).
"Oh, darling Ju, don't you see? All these things will improve so much, you'll suddenly realize how unhealthy your previous lifestyle was."

Ja näin alkaa ystävysten uusi ankara elämä. Anne duunaa poppoolle eväitä ja neniänsä nyrpistellen muut syövät (tai piilottelevat) niitä. Itse olisin voinut ilomielin vetää jotkin Annen vääntämät mätöt naamaani, sillä ihan kivoja kasvisherkkuja ne olivat. Onneksi ruokakuvauksia ei kuitenkaan ollut paljon, koska kuten jokunen saattaa tietää, en niistä yleensä innostu. Tässä kontekstissa ne kyllä menivät, koska kuuluvat läheisesti parodioitavaan aiheeseen.

Koska ruokavalion noudattaminen tuntuu vaikealta ja herkut pyörivät liikaa mielessä, Anne ehdottaa että he lähtevät Kirrinin saarelle. Siellä eristyksessä olisi helpompi noudattaa ankaraa ruokavaliota ilman ulkomaailman houkutuksia. Ei muuta kuin kamat kassiin ja kohti Dorsetia, jossa kuitenkin selviää, että Kirrinin saarelle ei ole pääsyä (en kerro miksi, lukekaa itse kirjanne!). Niinpä viisikko majoittuu Fannyn ja Quentinin luokse.

This had always been such a special and happy place for them to visit, and Anne, Dick and Julian (Leo) took no pleasure in seeing Aunt Fanny try to come to grips with the modern and alien idea that many of the foods she had eaten at every meal in her long, healthy life had now been suddenly deigned poisonous by the younger generation.

Dorsetissa sitten ulkoillaan monipuolisesti sekä kävellen että fillarilla. Paikallisessa pubissakin käydään aiheuttamassa pahennusta. Pidin kovasti tästä kirjasta, ihanaa aivojen tuuletusta ja aitoa naurua ja lempeää irvailua ajan ilmiöille. Jotakin varsin sympaattista näissä kirjoissa on ja siksi olen ostellut niitä omaksenikin.


Näitä voi lueskella aina, kun tekee mieli rentoutua ja saada hyvää mieltä. Minua tietenkin kiehtoo myös paikallisuus eli tietyssä mielessä kulttuurille irviminen, joka sekin tapahtuu hyväntahtoisesti ja lempeästi - ei sormella osoittaen, valittaen, arvostellen, ilkeillen. Varsinaisia hyvän mielen kirjoja!

Kiinnostuitko kirjasta? Saat sen itsellesi ilmoittamalla kommenteissa halukkuutesi. Lähetän kirjan ensimmäiselle kommenteissa haluansa ilmaisseelle. Kirja on hyväkuntoinen kovakantinen, kerran luettu.

perjantai 6. lokakuuta 2017

Kirveellä päähän

"Lizzie Borden took an axe
and gave her mother forty whacks
when she saw what she had done
she gave her father forty-one."



Sarah Schmidt: See What I Have Done
Tinder Press 2017
S. 325


Sarah Schmidt on australialainen kirjastonhoitaja. See What I Have Done on hänen ensimmäinen romaaninsa, ja se herätti kiinnostukseni paristakin syystä:

1. Luin taannoin kirjasta kiinnostavan arvion.
2. Kirja perustuu todellisiin tapahtumiin.
3. Kirjailija on australiainen ja siten sopii Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Palataan kohtaan kaksi.

Amerikkalainen Bordenin perhe asui Fall Riverissä, Massachusettsissa. Perheeseen kuului isä, äitipuoli ja kaksi tytärtä. Lizzie oli nuorempi tytär, Emma vanhempi. Perheen vanhemmat murhattiin raa'asti 4. elokuuta 1892. Syylliseksi epäiltiin Lizzietä, joka kuitenkin oikeudenkäynnin jälkeen vapautettiin. Ei löytynyt tarpeeksi näyttöä, että hän olisi murhannut vanhempansa. Todellista murhaajaa ei koskaan saatu selville. Se saattoi olla Lizzie tai sitten ei.

Netistä löytyy paljon juttua aiheeseen liittyen. Tässä Schmidt kertoo itse kirjan synnystä eli miten tuli törmänneeksi Lizzie Bordenin tapaukseen ja miksi päätti kirjoittaa siitä kirjan. Schmidt myös matkusti Fall Riveriin ja yöpyi Bordeneiden talossa, joka nykyään toimii bed and breakfast -museona.


Sitten kirjaan, joka alkaa napakasti siitä, kun Lizzie löytää isänsä ruumiin. Lizzie itse toimii kertojana eli kohtaus suodattuu hänen silmiensä läpi. Yhteensä kirjassa on neljä kertojaa: Lizzie, Emma, Bridget (palvelustyttö) ja Benjamin (eräs mies, jonka merkitystä kirjalle en paljasta spoilausvaaran takia). Näistä henkilöistä Benjamin on kirjailijan sepitettä, muut olivat todellisia henkilöitä. Luonnollisesti See What I Have Done taiteilee todellisuuden ja spekulaation rajamailla, koska kukaan ei tiedä, mitä todella tapahtui ja miksi.

Selvää on, että talossa on kireä tunnelma. Lizzien ja Emman oikea äiti kuoli varhain, Lizzien ollessa vasta parivuotias. Hän ei siis varsinaisesti muista oikeaa äitiään. Lizzie on viisivuotias isän, Andrewin, mennessä uusiin naimisiin Abbyn kanssa. Lizzie alkaa kutsua Abbya äidiksi, Emma ei. Jossain vaiheessa jostakin syystä myös Lizzie lakkaa kutsumasta Abbya äidikseen.

Andrew on ankara ja askeettinen isä. Vaikka rahaa on, talosta puuttuu moni mukavuus ja muutenkin isä on joissakin asioissa suorastaan itara. Kirjassa isä näyttäytyy etäisenä ja ilkeänä, joka suosii Lizzietä mutta on hänellekin kylmä ja etäinen. Sisarusten välit ovat selvästi jännittyneet ja latautuneet, kaksijakoisetkin. Kateus ja katkeruus vuorottelevat läheisyyden ja lämmön kesken. Lizzie vaikuttaa lapselliselta manipuloijalta, jonka edessä Emma on melko voimaton.

Koen, että Schmidt on vahvimmillaan kuvatessaan täysin fiktiivistä Benjaminia, jonka osuudet lopulta osoittautuvat kiinnostavimmiksi. Bridget tulee hyvänä kakkosena. Sen sijaan etenkin Lizzien osuudet ovat makuuni liian utuisia ja unenomaisia, hämäriä. On epäilty, että Lizziellä olisi ollut mielenterveysongelmia, mutta varmaa tietoa ei ole. Silti näkisin Lizzien osuuden eräänlaisena kirjailijan vetäytymisenä: hän ei ole uskaltanut tai halunnut spekulouda ja irrotella samalla tavalla kuin esim. fiktiivisen Benjaminin kohdalla.

Kirja on taiten kirjoitettu ja herättää vahvoja tuntemuksia. Kirjan keskus eli Bordeneiden talo suorastaan herää henkiin ja painostavan tunnelman voi aistia. Jokin perheen elämässä ja olemisessa on varmasti herättänyt kauhua tai inhoa, koska palvelustyttö Bridget hyvästä palkastaan huolimatta yritti useita kertoja vaihtaa palveluspaikkaa.

Pidin tästä kirjasta erityisesti ajan kuvauksen, miljöön ja tunnelman tiimoilta. Sen sijaan noin muuten kirja jää valitettavasti hieman latteaksi. Olisin kaivannut jotain enemmän. Toisaalta kirja tekee näin kunniaa Bordeneiden perheelle (ja jättää murhaajan lukijan päätettäväksi tai ratkasemattomaksi kuten todellisuudessakin), sillä mitään ei oikeastaan kerrota suoraan. Lähinnä vihjaillaan, sivutaan, kierrellään ja kaarrellaan (paitsi fiktiivisen Benjaminin kohdalla).

Paljon annetaan ymmärtää, mutta miten tulkita noita vihjeitä? Sinänsä ovelaa, koska tapaus ei koskaan selvinnyt eikä kirjailija selkeästi halua kirjoittaa sille täysin sepitettyä todellisuutta, vaikka spekuloinneillaan ohjaakin lukijaa tiettyyn suuntaan.

Kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu.

Bordeneiden tapauksesta on tehty elokuvakin, Lizzie Borden Took an Ax (2014). Traileri alla, en ole katsonut elokuvaa, mutta voisin laitella katsottavien listalle.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Sami Liuhdon Heroiini meni suoneen

Koen runoista kirjoittamisen hankalaksi, koska runoissa lukijan tulkinta korostuu ihan toisella tavalla kuin esim. romaaneja lukiessa. Ja minussa elää pelko, että tulkitsen väärin vaikka tiedostan, että oikeaa tai väärää tulkintaa ei ole - on vain erilaisia tulkintoja, jotka lukijalleen ja kokijalleen ovat oikeita. On oikeastaan yhdentekevää, mitä runon kirjoittaja on ajatellut: kun päästää sanansa maailmalle, niistä tulee tulkitsijan todellisuuksia.



Sami Liuhto: Heroiini
Eikä muita runoja
Käsite 2017
S. koin matka (tai ehkä 56 + loput)

Liuhdon runot ovat vimmaisia, ajoittain vihaisia AGGRESSIIVISIA. Kirja on omistettu todellisille köyhille ja muille häviäjille. Olen muu häviäjä. Luuseri. En silti suostu olemaan huonompi - enkä parempi - kuin esimerkiksi sinä.

Koin runot hyvin visuaalisina, kuin kohtauksina. Pieniä tuokioita päivästä tai yöstä tai muusta hetkestä, joka kiitää tai matelee ohi mutta ei jätä rauhaan, anna rauhaa. Keskiössä ihminen, joka elää miten elää ja voi.


Ihan kuin runot olisi paiskattu seinään (näen seinään paiskautuvat sanat hyvinkin konkreettisesti), jolloin niistä tippuvat välimerkit, isot kirjaimet kutistuvat pieniksi iskun voimasta, rivinvaihdot menevät sekaisin.

Sitten runot hahmottuvat uudelleen sekasortoisina "mysteereinä", jotka kyllä avautuvat, kunhan löytää rytmin. Rytmi löytyy lukemalla runo ensin nopeasti, sillä silloin rivinvälit ja lauseet hahmottuvat uudelleen. Sen jälkeen runon osaa lukea pysähtyen oikeissa kohdissa, osaten aloittaa uuden säkeen, lauseen. Ovelaa ja tehokasta, kehottaa käyttämään omiakin aivoja eikä toisten.


Liuhdon runokirja on sanaleikki ja mysteeri. Sivunumeroina toimivat sanaväännökset, joissa kautta linjan on käytetty tiettyä kantasanaa. Mutta mikä on kantasana? Onko se ensimmäisen sivun sana vai jokin muu. Sitä ei tiedä. Kirjan lopussa oleva sisällyluettelo itsessään on runo.

Heroiinin kansien väliin mahtuu kokonainen elämä. Sellainen elämä, jota kukaan ei eläisi, jos olisi vaihtoehto? Vihan ja vimman alla inhimillisyys, jollaista ei joka paikassa kohtaa. Tornista toki on helppo huudella alaspäin, että voi voi kyllä se siitä.

Vaikuttava teos, joka kestää useita lukukertoja ja todennäköisesti avautuu jokaisella kerralla hieman eri tavalla.


Ps. Oletko kuunnellut Sami Liuhdon taudinkuvaa? Suosittelen, tässä eräs lempparini.

~~~

Lisäys 5.10. klo. 7:30 - Myös Riitta K on blogannut Heroiinista.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Epäoleellisuudet talloivat tarinan allensa


Petina Gappah: The Book of Memory
Faber & Faber 2015
S. 270
Suom. Muistojen kirja

Pähkinänkuori:

Memory on kirjan kertoja ja albiino, joka istuu vankilassa syytettynä kasvatti-isänsä, Lloydin, murhasta. Asianajajansa (Vernah Sithole: luin noin puolet kirjasta hänen nimekseen "Shithole" ja hihittelin mielessäni, kunnes jossain vaiheessa tajusin "lukihäiriöni" ja häpesin mokaani) ehdotuksesta hän alkaa kirjoittaa eräälle toimittajalle, mitä oikeastaan tapahtui eli miten Lloyd kuoli ja kuka hänet murhasi. Entä kuka Lloyd lopulta edes oli.


Intuitioni varoitukset

Minulla oli ei mihinkään perustuva ennakkoaavistus tätä kirjaa kohtaan. Se oli sellainen aavistus, että ei taida olla minua varten tämä. Intuitioni oli oikeassa: ei ollut ihan minua varten tämä Petina Gappahin The Book of Memory.


Miksi sitten otin sen lukuun?

Koska luin useita mielenkiintoisia arvioita kirjasta ja päätin, että luenpa nyt kuitenkin, niin voin itse muodostaa mielipiteeni.


Ja miksi kirja ei ollut minua varten?

Kirjan teemat ja asetelma ovat hyvin mielenkiintoisia. Aineksia olisi ollut minuakin miellyttävään kokonaisuuteen, mutta jostain syystä kirjailija ei kysynyt mielipidettäni eikä kartoittanut mielihalujani.

Kirjaan on dumpattu liikaa tavaraa. Pidän runsaista kirjoista, mutta raja kulkee jossakin siellä, että siinä runsaassa pitää olla enemmän kiinnostavaa ja oleellista kuin epäoleellista ja turhaa. The Book of Memoryssa suurin osa on irrelevanttia. Runsauden takia mihinkään ei perehdytä kunnolla. Muistot ja kohtaukset vilahtelevat ohi kuin maisemat luotijunan ikkunasta. Sivupolut tutkitaan huolellisemmin kuin pääkadut. Alkaa turhauttaa.

Ajoittaiset hauskat dialogt (etenkin englannin kieleen liittyvät) ja kohtaukset eivät pelasta turhautumiselta. Kirja on tyyliltään melko kepeä aiheeseensa nähden - ajoittain suorastaan hauska (etenkin nykyajassa, jolloin ollaan vankilassa - tuli hieman ristiriitainen olo). Tosin runsaiden shonankielisten lainausten takia minulta saattoi mahdollisia syvällisyyksiä mennä ohi. Yksittäisiä sanoja ja merkityksiä on kyllä selitetty ja ne ovat kiinnostavia. Kielen rakenteet ja käyttö kiinnostaa. Sen sijaan minua ei kiinnosta lukea sitaatteja, joista en tajua hevonpeetä.

Varsinaiseen asiaan pääsemista (jonka oletin olevan muun muassa Lloydin kuolema ja siihen johtaneet syyt) sai odotella aika kauan ja kun siihen viimein päästiin, tuli tunne että Gappahille tuli kiire saattaa kirja päätökseen. Siis mitä ihmettä? Ensin lampsitaan sivutolkulla sivupoluilla, mutta keskeiset aiheet kuitataan muutamalla juoksuaskeleella. Näin tapahtui läpi kirjan nimenomaan (minun mielestäni) kiinnostavien ja tärkeiden asioiden osalta.

Maaliviiva jää repsottamaan yksinäisenä punaisena nauhana, jonka päitä on vaikea yhdistää. Siinä ne repsottaa ja minun tekee mieleni sanoa  thanks for nothing. Nimittäin en edes tajunnut, miten Lloyd kuoli (olenko vähän tyhmä?). Epäilyksiä kyllä on (tai no, yksi teoria), haluaako joku keskustella kanssani  (Lloydin) kuolemasta vaikka kommenttikentässä? Olisi kiva ymmärtää. Kommenttikentässä saa juonipaljastella eli varoitus niille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet mutta aikovat lukea.

Kirjasta on pidetty muualla enemmän, esimerkiksi seuraavissa blogeissa: Lumiomena, Kirjapolkuni, Tuijata ja Kirjasähkökäyrä.

~~~

Ps. Vastailen edellisten postausten vastaamattomiin kommentteihin viikonlopun aikana. Nyt pitää rientää.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Kaveripyyntö

Psykologinen trilleri, jossa menneisyys ryhtyy kummittelemaan Facebookin kautta. Lontoossa asuva Louise saa kaveripyynnön kouluaikaiselta "toveriltaan" Marialta. Hämmentävän asiasta tekee se, että Maria on kuollut. Vai onko sittenkään? Ruumista ei koskaan löydetty.


Laura Marshall: Friend Request
Sphere 2017
S. 371

Kirjan kertoja on Louise ja kerronta kulkee kahdessa tasossa: nykyajan rinnalla palataan vuoteen 1989 ja koulun päättäjäisjuhliin (leavers party). Louise ei ollut varsinaisesti suosittu, mutta pyrkyri kuitenkin. Vanhat ystävänsä hän hylkää pyrkimyksissään kivuta arvoasteikolla korkeammalle "ystävänsä" Sophien avustuksella. Painostus on kovaa ja suosittuus tärkeää nuorelle. Siksi Louise alistuu Sophien tempauksiin ansaitakseen paikkansa suosittujen keskuudessa.

Näitä jännitteitä kuvataan melko taidokkaasti ja kenties moni voi tunnistaa itsensä tai jonkun muun kuvauksesta. Itsehän en ollut suosittu koulussa (kaikkea muuta), mutta en jaksanut edes pyrkiä sellaiseksi. Kiusaajat eivät olleet mielestäni kiinnostavia henkilöitä enkä halunnut edes toveriutua heidän kanssaan. Olisin toki halunnut olla rauhassa, mutta auoin päätäni takaisin (eli olin oikein mukava kiusattava, koska reagoin - olisin varmaan päässyt helpommalla, jos olisi ollut hiljaa): vielä silloin minussa oli voimaa ja itsekunnioitusta. Ystäviä löysin lopulta toisesta koulusta.

Louise ei minun makuuni ole järin pidettävä henkilö. Se ei johdu hänen pyrkyrimenneisyydestään, vaan muista asenteista, jotka tulevat kirjan tiimoilta esiin lähinnä nykyajassa. Louise esimerkiksi (tietoisena tästä itsekin) arvottaa (naispuolisia) ihmisiä ja heidän "menestystään" nähtävästi sen perusteella onko heillä lapsia ja mies. Hohhoijaa.

Lisäksi kirjasta puuttuvat tyystin kiinnostavat henkilöt. Marian veli hieman kiinnosteli, mutta hänen osuutensa jäi melko pieneksi kuten kaikkien muidenkin. Kirjan keskus on selkeästi kertoja eli Louise, mikä sinänsä on ymmärrettävää koska tarina suodattuu hänen silmiensä ja ajatustensa kautta. Harmi vain, ettei hänessä(kään) ole juuri mitään mielenkiintoista.

Facebook esitetään tuttuun tapaan lähinnä pahana somena, jossa ihmiset kilvan esittelevät kiiltokuvamaisia elämiään. Facebookissa ei missään nimessä voi  toimia muulla tavalla. Tästä tuli mieleeni Facebookiin liittyvä uutisointi, josta olen joskus avautunut omalla naamalaseinällänikin: lähes poikkeuksetta kaikki uutisointi on negatiivista. Tuntuu unohtuvan, että Naamalaa käyttävät ihmiset ja he itse tekevät palvelusta sellaisen kuin se on.

Minun Naamalani on hyvin toisenlainen kuin kirjassa kuvattu: samoin kavereideni. En ole havainnut mitään kiiltokuvamaista pätemistä heidän osaltaan eikä kukaan kai tosissaan odota, että Naamakirjassa pitäisi jakaa KAIKKI asiansa. En minä ainakaan oleta enkä jaa.

Naamis on minulle kuin laaja kahvipöytä, jossa voi joko "kutsua" kuulolla olevia omaan pöytäänsä tai mennä toisten pöytiin juuri silloin kun itseä sattuu huvittamaan. Ja ihanaa näin pysyä Suomessa asuvien kavereiden elämässä edes jollakin tasolla läsnä. Facebook on iloinen asia (kunhan ei erehdy lukemaan erinäisten medioiden seinillä käytäviä "keskusteluja")!

Meni taas aiheen ohi, mutta joskus kirja herättelee kaikenlaisia ajatuksia. Ja sitä tämä Friend Request tosiaan teki, vaikka kokonaisuutena se ei kyllä ollut ihan mun juttu. En osaa eritellä, miksi ei. Kirja on nopealukuinen ja varmaan monen mielestä koukuttava. Minun makuuni se kuitenkin oli hieman tylsä ja lattea. Ei kuitenkaan niin tylsä, että olisin jättäyt kesken, vaikka myönnän sitäkin harkinneeni.

Osittain nihkeyttäni voi selittää lukuajankohta: Aika oli ehdottoman väärä tällaiselle kirjalle. En ollut enkä ole trillerituulella eli olisi pitänyt suosiolla lukea muuta. Koska kyseessä on kirjaston kirja, oli se kuitenkin ikään kuin pakko lukea juuri nyt heti.

Brutaalisuusmittari näyttää pyöreää nollaa eli 0/3. Raakuutta ei mielestäni ole oikeastaan ollenkaan eikä veri lennä, vaikka ruumiita mahdollisesti tulee ja menee. Sori, olen hämäräperäinen koska en halua spoilata. Mitään veressä liukastelua ja runsasta väkivallan kuvailua ei kuitenkaan esiinny eli kirja sopii mainiosti brutaalisuutta karttaville lukijoille. Kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu.

~~~

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 27. eli Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Lontooseen.

perjantai 22. syyskuuta 2017

Milloin muutat takaisin Suomeen?


Kirjoitan hyvin vähän ulkosuomalaisuudesta, koska minulla ei oikeastaan ole asiasta juuri mitään sanottavaa. Tiedän blogeja, joissa käsitellään runsaasti ulkosuomalaisuutta ja asumista muualla. Blogini Viiden tee syanideineen sivusi noita asioita.

Mutta kun on asunut vuosikausia muualla, näköala muuttuu, uudesta tulee vanhaa. Minulle Suomi on nykyään eksoottisempi kuin Brittilä - ja tietyssä mielessä vieraampi, vaikka en koe olevani britti eikä minusta tule ikinä brittiä.

Minä vain olen missä olen ja millainen olen. En ole myöskään "opettajamainen" luonne eli en koe tarvetta antaa vinkkejä täällä asumiseen tai matkustamiseen liittyen. Toki kysyttäessä mielelläni kerron, mutta harvemmin oma-aloitteisesti.


Nyt tekee kuitenkin mieli listata muutamia (tiettyjen suomalaisten suusta tulevia) kysymyksiä ja heittoja, jotka joskus ottavat päähän. Tyyli on kärjistetty ja sisältää kirosanoja, koska haluan tuuletella. Älä ota itseesi, sillä nämä eivät kosketa juuri sinua.


Milloin muutat takaisin Suomeen? Mitä helvettiä, kuka on sanonut että joskus muutan takaisin. Milloin itse muutat jonnekin?

Milloin tulet seuraavan kerran Suomeen?
Ööh, justhan mä olen täällä/olin siellä. Vitustako minä tiedän.

No kun sä olet siellä kaukana, niin ei suhun jaksa pitää yhteyttä, kun näkee niin harvoin ja tiedäthän sä. Okei, kiva tietää.

No mikä siellä nyt sitten on niin parempaa kuin täällä? Täh, miksi pitäisi vertailla. Kaikissa maissa on puolensa ja epäpuolensa. Kirjoitanko kulttuurisen tutkielman vai mitä sä haluat? (olen opiskellut kulttuurienvälistä viestintää: en aseta kulttuureja paremmuusjärjestykseen ja pyrin tarkastelemaan niitä muutenkin neutraalisti)


Brexitistä ei juuri kukaan uskalla minulle puhua. Ehkä kohteliaisuudesta, luullaan kenties että se on tabu (mikä on tietenkin kohteliasta, jos se on se perimmäinen syy). Minulle brexit ei ole tabu: seuraan tilannetta siinä määrin kun huvittaa. Kovin paljon ei toistaiseksi enää huvita, koska asian tiimoilta ei tapahdu mitään muuta kuin spekulaatiota ja "valtataistelua" ja muuta tamppaamista. Niin käy kuin käy ja katsotaan sitten asiaa, kun on tietoa.


Eniten kyllä satuttaa se ei tohon viitsi panostaa kun ei sitä koskaan näe. En väitä olevani itsekään maailman paras yhteydenpitäjä, mutta on niitä, jotka eivät vaivaudu enää ollenkaan olemaan yhteydessä. Eivät välttämättä edes vaivaudu vastaamaan, jos itse ottaa yhteyttä. Ihmisestä riippuen se sattuu, mutta en voi pakottaa ketään pysymään omassa elämässäni mukana. On vain luovuttava. Onneksi välimatka ei ole katkonut kaikkia suhteita.


Kaikki kuvat eiliseltä. Helpotti kun sai tuuletella. Sellainen on joskus ihan terveellistä mielelle. Mukavaa viikonloppua kaikille!

tiistai 19. syyskuuta 2017

Ihastuttava Emma Reyes

Sohin ennakkoasenteitani ja tartun kirjemuotoiseen kirjaan. Koen kirjemuotoisuuden pääsääntöisesti epäkiinnostavana, vaikka en oikeastaan tiedä miksi. Se on vain sitkeä tunne: vähän kuin päättäisi maistamatta, ettei tykkää punajuuresta.

Tiedostan, että minulla on näitä mihinkään perustumattomia (kirjoihin ja kirjallisuuteen liittyviä) ennakkoasenteita, mutta en halua jäädä rypemään niihin. Mieluummin testaan ja olen iloinen aina, kun voin romuttaa sellaisen. Viimeksi ennakkoasenteeni romuttui Muumien kohdalla.

Olisi mielenkiintoista tietää onko muilla vastaavia ennakkoasenteita (kirjoihin ja kirjallisuuteen liittyen)? Minua joskus ärsyttää itsessäni tämä piirre, koska en koe olevani mitenkään erityisen "suppea". Kuvittelen olevani monipuolinen lukija, mutta oikeastaan en taida olla. No, pitääkö olla? Ei pidä, mutta en halua että typerät ennakkoasenteeni säätelevät lukemistoani.

Sitten siihen kirjaan.



Emma Reyes: The Book of Emma Reyes
A memoir in correspondence
alkuper. Memorias por Correspondencia 2012
Weidenfeld&Nicolson 2017
espanjasta englannistanut Daniel Alarcón
S. 177
Kirjan kansi (paitsi Reyesin omakuva) on Reyesin käsialaa


Emma Reyes (1919-2003) oli kolumbialainen taidemaalari. Reyes päätyi pari vuotta vanhemman sisarensa, Helenan, kanssa luostariin heidän äitinsä hylättyä heidät. Kirjan sivuliepeessä väitetään, että äiti hylkäsi heidät luostariin, mutta kirjan mukaan äiti vain häippäsi ja jätti sisarukset niille sijoilleen. Luostariin heidät roudattiin ja huolittiin muutaman mutkan kautta.

Muutenkin kirjan sivulieve on käsittämättömän harhaanjohtava: ihan kuin sen kirjoittaja ei olisi lukenut kirjaa ollenkaan. Tai sitten on lukenut vain kääntäjän kirjoittaman esittelyn, joka on kirjan alussa, mutta mielestäni se (esittely) olisi pitänyt sijoittaa kirjan loppuun. Palaan tähän vielä myöhemmin (kappas vaan, lyttäänkin koko sivuliepeen myöhemmin).

Kirja koostuu 23 kirjeestä, jotka Reyes on osoittanut ystävälleen Germán Arciniegasille tämän ehdotuksesta. Suurin osa kirjeistä on päivätty vuosille 1969-1972. Kirjemuotoisuutta ei oikeastaan edes huomaa, sillä tarina jatkuu niin saumattomasti, ja kukin kirje on ikään kuin oma kokonaisuutensa. Ainoastaan kirjan loppupuolella voi havaita toisteisuutta, mutta Reyesillä ja Arciniegasilla oli jonkinlainen välirikko jossakin vaiheessa Arciniegasin näytettyä kirjeitä kolmannelle osapuolelle. Reyes koki sen luottamuksen pettämisenä.

Reyes oli pitkään luku- ja kirjoitustaidoton, sillä lapsuuteen ja nuoruuteen ei kouluja kuulunut. Kirjeissä Reyes kertaa elämäänsä niin varhaisesta ajasta kuin hän muistaa. Sitten päädymme sinne luostariin, jossa Reyes viettää suurimaan osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan.

Luostarin ankeat olot tuskin tulevat yllätyksenä lukijalle. Minua kyllä jaksaa aina ärsyttää, miten kaksinaamaisia uskonnot ovat olleet (ja osa on yhä): ollaan olevinaan hyviä ja armollisia, mutta tietenkin valikoidusti ja henkilön asemasta riippuen. Luostarin lapset pistetään raatamaan eri työpisteissä niska limassa aneemisten ruoka-annostensa eteen. Mut hei, sentään "pelastimme" heidät ja otimme hoteisiimme!

Reyes karkaa luostarista ollessaan 19-vuotias. Ja siihen loppuvat kirjeet. Olisin halunnut jatkaa lukemista, tietää miten Reyes selvisi ja miten hän päätyi taidemaalariksi. Nämä asiat kyllä hieman valottuvat kirjan alussa olevasta esittelystä, jonka muuten oletin olevan kirjan esittely, mutta se onkin esittely Emma Reyesistä. Siksi sen olisi voinut laittaa kirjan loppuun, koska se olisi jatkanut edes jollain tasolla tarinaa luostarin oven sulkeuduttua Reyesin takana. Lisäksi alkuun sijoitettuna, se antaa mielestäni väärän kuvan kirjasta.

Kirjan sivulieve on todennäköisesti koostettu nimenomaan tuosta esittelystä ja se todellakin ohjaa lukijaa harhaan. Sivulieve on pullollaan "name-droppingia" (sori, en jaksa miettiä tälle suomenkielistä vastinetta), mutta yhtäkään näistä kuuluisista henkilöistä ei mainita kirjeissä - ainoastaan esittelyssä, mutta ei siinäkään sen enempää.

En ollut kuullut Emma Reyesin nimeä ennen tätä kirjaa. Kirjan bongasin kirjastomme sähköisestä kirjastokatalogista, jota minulla on joskus tapana selailla. Ei kovin usein, koska kyseinen katalogi on hävyttömän epäkäytännöllinen, eikä siinä ole edes toimivaa hakua. Silti urhoollisesti käytän kirjaston nettipalvelua, koska sinne voi tallettaa muistiin kirjoja, jotka haluaa lukea. Ne voi sieltä myös kätevästi sitten varata, jos eivät ole paikalla omassa kirjastossa.

Mutta takaisin vielä Emma Reyesiin. Pidin hänen tyylistään, joka oli kepeä ja ajoittain hieman ilkikurinen. Pidin siis kovasti tästä kirjasta eikä kirjemuotoisuus häirinnyt lainkaan: olisin tosiaan voinut jatkaa tämän kirjan lukemista vaikka toiset parisataa sivua!

Sen sijaan kirjan sivuliepeelle annan miljoona miinuspistettä harhaanjohtavuudesta. Olisin kyllä lukenut tämän kirjan ihan ilman sitä "name-droppingiakin" ja vaikka olisivat kertoneet, että kirja sisältää Reyesin elämästä vain murto-osan päättyen siihen, kun hän livistää luostarista.

Lisäksi jäi kiinnostelemaan, mitä Reyesin siskolle, Helenalle, kävi (ehkä googletan jossain vaiheessa ja selvittelen Reyesin elämää ja tapahtumia sitä kautta: kenties siskonkin kohtalo selviää). Alkuun erottamattomat siskokset vieraantuivat monista syistä johtuen luostariaikoinaan. Emma ei ilmeisesti koskaan kertonut sisarelleen, että aikoo häipyä. Toisaalta Emma ei varsinaisesti tainnut suunnitella pakoaan: se vain kypsyi hänen mielessään ja lopulta hän tarttui hetkeen.


Kirjaa tuskin on suomennettu, kun on niin tuore ja vaikea kuvitella, että suomennetaankaan. Reyes ei ollut järin tunnettu taiteilija maailmanlaajuisesti.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Naisen tie -lukuhaasteeseen. Liitänpä muuten Naisen tiehen myös Anonyymin kirjoittaman Insestipäiväkirjan. Toivottavasti se sallitaan mukaan haasteeseen, vaikka onkin nimettömänä kirjoitettu. Eräänlainen naisen tie sekin kuitenkin.

The Book of Emma Reyes sopii myös Tuijatan Taiteilijaromaanihaasteeseen

torstai 14. syyskuuta 2017

Insestipäiväkirja - kuvallinen kokemus K18

Anonymous: The Incest Diary
Bloomsbury 2017
S. 132

Tämä on kuvallinen lukukokemus, koska minulla ei ole sanoja. The New York Timesin toimittajalla on ja suosittelen lukemaan ne, jos haluat tietää tästä kirjasta enemmän. Suosittelenko lukemaan tämän kirjan? En tiedä.






I look down at the green field from the clouds while I'm tied to this chair. 
(S. 132 kirjan viimeinen lause)

tiistai 12. syyskuuta 2017

Aikuisten satu

Odafe Atogun: Wake Me When I'm Gone
Canongate 2017
S. 199

Paikat ja niiden nimet eivät ole tärkeitä tässä kirjassa, mutta oletan että olemme Nigeriassa koska kirjailija on nigerialainen ja asuu Nigeriassa.

Ese asuu miehensä ja lapsensa kanssa kylässä, jossa perinteillä on suuri merkitys: ne (traditiot) ovat tavallaan lakeja, joita tulee noudattaa. Taikauskoiset papit määräävät lait ja kylän johtajan tehtävä on huolehtia, että niitä noudatetaan ja julistaa tarvittaessa asianmukaiset rangaistukset.

Kun Esen mies kuolee, Eselle kerrotaan että lesken pitää avioitua puolen vuoden kuluttua miehensä kuolemasta tai hän menettää lapsena huoltajuuden. Lapsen huoltajuus annetaan enolle. Huostaan annettuja lapsia kohdellaan yleisesti ottaen huonosti ja heitä piestään.

Ese ei ole kiinnostunut avioitumaan, mutta ei tietenkään halua luopua pojastansakaan. Esen suku on katkaissut välit Eseen jo aikoja sitten, koska Ese ei suostunut avioitumaan kylän johtajan kanssa. Ese on siis pulman edessä: miten toimia saadakseen pitää lapsensa joutumatta naimisiin kammottavan kylän johtajan kanssa, jolla jo ennestään on läjä vaimoja.

Tätä kirjaa voi lukea kriittisenä ja kantaa-ottavana tarinana, jossa kyseenalaistetaan vanhat - ja usein julmat erityisesti naisiin ja lapsiin kohdistuvat - perinteet, tavat ja uskomukset. Vaikka kirjan traditiot tuskin ovat todellisia, niitä voi verrata yhä joissakin paikoissa/kylissä/heimoissa olemassa oleviin brutaaleihin traditioihin, jotka ovat olemassa "koska näin on aina ollut". Perinteitä puolustetaan vetoamalla jumalien vihaan sun muihin katastrofeihin (esim. sokeutumiseen), jotka kohtaavat ihmistä, jos hän ei perinteitä noudata.

Toinen tapa lukea kirjaa on ottaa se vastaan aikuisten satuna ja sivuuttaa sen mahdollinen kriittinen sanoma. Wake Me When I'm Gone on kuin maaginen satu, jossa tapahtuu melko paljon ja nopealla tempolla. Juonivetoinen romaani valmistaa lukijaa lopun opetukseen. Sellainenhan saduissa usein on. Ja happy end.

Mielenkiintoinen kirja kokonaisuudessaan, mutta ajoittaiset coelhomaiset "elämänviisaudet" hieman häiritsivät lukukokemustani. Mikä on onnellisuuden salaisuus? Se selviää lukemalla kirjan. Itse olin oksentaa suuhuni. Sori. Mutta annan anteeksi yksinkertaistukset, koska lukukokemus oli niin erilainen ja huomaan, etten jaksa enää pillastua moisista. Joko olen tullut vanhaksi tai sitten ei vain kiinnosta enää.

Ei kiinnosta mikään, oikeastaan. Maailmani taitaa olla muuttunut taas mustaksi. Noh, sellaista se on. Herättäkää minut sitten, kun olen poissa.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Kukaan ei tätä minulle henkilökohtaisesti suositellut, mutta kirja oli nostettu erilliselle pöydälle, johon kirjastovirkailijat laittavat suosittelemiaan kirjoja.

perjantai 8. syyskuuta 2017

"Maanjäristyslintu" on ristiriitainen lukukokemus

No olipa melkoinen kirja eikä sinänsä hyvällä tavalla edes (ehkä, kai, en ole varma - ristiriitaiset fiilikset jäi eli pidin ja en). Kovin oli silti koukuttava eli helposti luki loppuun, mutta hieman halju fiilis jäi. Kirjan tunnelma (ja miljöön kokeminen visuaalisesti) on todella voimakas, mutta tarina ei mielestäni yllä samalle tasolle.

Kannen kuvat: Photonica


Susanna Jones: The Earthquake Bird
Picador 2001
S. 257


Lucy Fly on nuori britti, joka on jättänyt kotimaansa taakseen ja asettunut asumaan Tokioon. Elämä on periaatteessa ihan mallillaan: on työ kääntäjänä, koti ja muutama ystäväkin. Kielitaitoisena Lucy on sopeutunut hyvin Tokioon eikä kaipaile Brittilää.

Mutta miksi Lucy taannoin lähti ja jätti sukunsa taakseen, katkaisi välit? Ja miksi hän nyt istuu sellissä kuulusteltavana murhasta? Mielenkiintoinen - joskin melko käytetty - asetelma ja kuten ennalta arvata saattaa, löytyy Lucyn taustalta kaikenlaista traumaa, joka on ohjannyt hänen elämänsä suuntaa.

Lucy avaa sanaisen arkkunsa takautumin lukijalle kuulustelujen lomassa. Tarina on ihan mielenkiintoinen, mutta en nyt sanoisi sen olevan kovin originelli. Kirjan edetessä on kohtalaisen helppo päätellä, mihin suuntaan tapahtumat luisuvat.

Lucy puhuu itsestään ajoittain yksikön kolmannessa persoonassa. Syytä, miksi näin on, ei varsinaisesti anneta, mutta itse tulkitsen sen liittyvän Lucyn mielenterveyteen. Hän on osin irrallinen itsestään, näkee itsensä ulkopuolelta eikä aina pysty säätelemään käytöstään. Ydinminä on Lucyn vietävissä. Samoin muistot ja todellisuus sekoittuvat keskenään, mutta tarkka lukija voi haivaita, että Lucy myös valehtelee. Itse en ihan tavoittanut niitä syitä, joiden takia Lucy on valmis tunnustamaan jotain, mitä ei ole tehnyt.

Persoonan "hajanaisuus" tai miksikä tuota nyt kutsuisi on kaiketi osasyy siihen, miksi Lucy näyttäytyy lukijalle hyvin itsekeskeisenä ja kyvyttömänä hetkeksikään unohtamaan itseään: siinä on jotain pakkomielteistä. Kenties juuri tämän takia Lucy ei henkilönä vaikuta järin pidettävältä ja herättää ristiriitaisia tuntemuksia muutenkin.

Kirjan ehdottomasti parasta antia on sen tunnelma ja miljöö. Lisäksi kauhugenren suunnalle kallistuva loppu miellytti minua. Jokseenkin kornina sen sijaan näyttäytyy Lucyn runsas paneskelu opiskeluaikoinaan. Sen voi toisaalta pistää erään muistoissa esiin tulevan tapauksen piikkiin, mutta hmm. Tulee mieleeni matalat aidat ja niistä kulkeminen.

Brutaalisuusmittari: 0/3 - jännite on luotu ilman veriroiskeita ja brutaaleja kohtauksia, vaikka jotkin muistot ovatkin melko raisuja. Silti ne tuodaan esille tyylillä, joka säästää lukijaa.

The Earthquake Bird on tarina ystävyydestä ja rakkaudesta (ei huolta liiallisesta imelyydestä kuitenkaan). Ja petoksesta.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 29: Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Elokuva: A Tale of Two Sisters

Katsoin hiljattain elokuvan, josta en voi vaieta. Harvemmin kirjoittelen elokuvista, koska en niitä juuri katso ja jos katsonkin, niin aika harvoin mikään koskettaa niin paljon, että jaksan siitä erikseen mainita.

Nyt kuitenkin osui eteeni sellainen helmi, että on pakko kerta kaikkiaan mainostaa sitä. Kyseessä ei ole mikään uutuus, vaan 2003 julkaistu eteläkorealainen elokuva nimeltä Janghwa, Hongryeon (englanniksi A Tale of Two Sisters - katsoin leffan luonnollisesti tekstityksen kera, koska en osaa koreaa).

Ohjannut Kim Jee-woon

Ei kannata säikähtää posteria, vaikka se onkin melko verinen. Elokuva ei ole ollenkaan niin brutaali kuin juliste antaa ymmärtää, vaikka verta siinä on. Jännite on luotu muilla keinoin kuin veriroiskeilla eli kyseessä ei ole mikään splatteri tai gore, vaan psykologinen kauhutrilleridraama. Varsinainen mind fuck - elokuva, joka tekee mieli katsoa uudelleen heti sen loputtua.

Kopsaan tähän IMDb:n sivulta juonikuvauksen. Sen enempää ei tästä elokuvasta ole tarve tietää ennen sen katsomista.

Two sisters who, after spending time in a mental institution, return to the home of their father and cruel stepmother. Once there, in addition to dealing with their stepmother's obsessive and unbalanced ways, an interfering ghost also affects their recovery.

A Tale of Two Sisters pitää katsoa erittäin skarppina. Mielestäni katsoin, mutta silti tipahdin kärryiltä eräässä kohdassa (veikkaan, että niin käy lähes kaikille katsojille, jotka eivät elokuvasta ennestään mitään tiedä, ja se onkin tarkoitus).

Pääsin kuitenkin takaisin kyytiin ja koko elokuvan kaari alkoi hiljaksiin valjeta, mutta koko ajan pitää olla mieli ns. palapelinrakentamismoodissa. Tiettyjä vihjeitä osaisi tulkita toisella katselukerralla eri tavalla, joten siksi elokuva ehdottomasti kestää toisenkin katselukerran. Ja se on harvinaista elokuvalle.

Tässä on kaikki kohdillaan: leikkaus ja valaistus, miljöö, näyttelijät, tunnelma. Jopa värit. Ja musiikki. Nyt ei ole kyseessä pelkkä elokuva, vaan taideteos. Tietoa elokuvasta Wikipediassa - huom. sisältää juonikuvauksen, joten en suosittele lukemaan ainakaan ennen elokuvaa.

Alla virallinen traileri, joka ei mielestäni tee oikeutta leffalle. Joku katsoja on tehnyt oman trailerin, joka kuvaa paremmin elokuvan toista puolta. A Tale of Two Sisters ei ole niin vauhdikas kuin virallinen traileri antaa ymmärtää. 



tiistai 5. syyskuuta 2017

Novelleja Koji Suzukilta I

Luin pari novellia Koji Suzukin novellikokoelmasta Death and the Flower. Tiedoksi, jos joku ei tiennyt: Suzuki on legendaarisen kauhuromaanin, Ring, kirjoittaja.
 
Olen nähnyt Ringin pohjalta tehdyn elokuvan, mutta en ole lukenut kirjaa. Se puute on kuitenkin pian korjattu, sillä tilasin eBaystä itselleni kys. opuksen, jonka pitäisi rantautua minulle tämän viikon aikana.

Mutta nyt niihin novelleihin:



Disposable Diapers and a Race Replica

Novelli kertoo miehestä, joka on jäänyt osittain koti-isäksi vaimon käydessä töissä (tässä on muuten yhtäläisyys Suzukin omaan elämään: hänelläkin on takanaan vaihe, jossa vaimo kävi töissä ja hän itse hoiti kodin ja kirjoitti siinä ohessa). Mieskertoja, joka jää nimettömäksi, opettaa iltaisin erästä poikaa, jota ei kuitenkaan tunnu opiskelu kiinnostavan.

Novellin nimi ei ole järin houkutteleva minun makuuni: kertakäyttövaipat ja kilpapyöräksi somistetut moottopyörät eivät ihan kauheasti innosta. Toisaalta noilla molemmilla on merkittävä rooli tässä novellissa, joten nimi on oikeutettu ja osuva. Tarina on melko simppeli ja lopulta sen teemana voi nähdä nimenomaan isyyden. Ja rakkauden.

Tuomio: Ihan kiva, mutta minun makuuni melko pliisu ja kevyt, vaikka olikin hyvin kiinnostavaa luettavaa. Se jokin säväys kuitenkin jäi puuttumaan.

Peukutus: teema


Irregular Breathing

Nyt ollaan teho-osastolla, jossa makaa hengityskoneessa raskaana olevan nainen. Naisen aviomies valvoo naisen tajuttomuutta. Odotellaan heräämistä, ollaan toiveikkaita mutta pelokkaita.

Tämä on ehdottomasti tunnelmanovelli ja niin taiten kuvailtu, että ihan kuin itse olisi paikalla. Kurkkisi verhoista ulos sateen raikastamia kirsikankukkia, yössä hohtavaa märkää asfalttia. Kuuntelisi hengityskonetta ja epäilisi sen ääniä. Vähän jännittää. Pidin kovasti.

Peukutus: sävy

~~~

Yleinen huomio:

Näistä novelleista saisi enemmänkin irti, mutta en viitsi ruotia niitä, koska joutuisin muuten kertomaan sellaisia yksityiskohtia, joita ei ole järkeä tietää ennen novellin lukemista. En halua pilata mahdolliselta lukijalta yllätyksellisyyttä. Etenkin Irregular Breathingin kohdalla mielikuvitukseni (en tiedä tapahtuiko se kirjailijan ohjaamana vai ihan muuten) muodosti melkoisia päätelmiä liittyen hengityskoneeseen.

Kirjan tiedot:

Koji Suzuki: Death and the Flower - Six Stories
Alkuper. Sei to Shi no Gensou 1995
Vertical 2014
Englannistanut Maya Robinson ja Camellia Nieh
S. 220


Novellihaasteessa edistymistäni voi seurata täällä.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Saudiarabialaiset syntisäkit

Manal al-Sharif: Daring to Drive
Simon & Schuster 2017
S. 290



Saudi-Arabian syntisäkit

Nainen on oletusarvoisesti syntinen. Sen voikin pukea säkkiin, niin se näyttää siltä, mitä on: syntisäkiltä. Nainen on seireeni ja lutka, joka on paketoitava mustaan telttaan, ettei se pääse viekottelemaan viattomia Miehiä vartalonsa kaarilla saati seksiä tihkuvilla silmillään. Nainen on vallaton ja oitis rientämässä synnin poluille, jos sen päästää vapaaksi: siksi se on pakko pitää valvonnanalaisena. Ensin isä valvoo, sitten aviomies. Eikä vain valvo, vaan päättää. Naisella ei ole omaa tahtoa eikä päätäntävaltaa. Tällä ei ole periaatteessa mitään tekemistä Islamin kanssa. Kyseessä on salafismi.

Yllä oleva kirjoitus on kärjistetty. Tai ei oikeastaan kärjistetty, vaan kirjoitin sen siten kuin tulkitsin al-Sharifin kirjaa (hän ei ole noin suorasanainen, vaan asiallinen ja viimeiseen asti pohdiskeleva), sillä kun riisuu korulauseet niin alaston asenne jää jäljelle. Sama asia suoraan kirjoitettuna. Tuskin tulee yllärinä monelle.

Kirja alkaa Manal al-Sharifin pidätyksestä vuonna 2011, syy driving while female. Miten tähän on päädytty, miksi konservatiivisesta al-Sharifista tulee naisten oikeuksia ajava aktivisti? Se on pitkä tie ja sisältää järjestelmällistä aivopesua alkaen tytöille suunnatusta koulusta. Al-Sharif jättää itsensä vankilaan virumaan (palaamme sinne taas kirjan lopussa) ja palaa ajassa taaksepäin kerraten elämäänsä ja varttumistaan lapsesta teiniksi, sitten aikuiseksi.


On helppo ymmärtää al-Sharifin konservatiivisuus: onhan aivopesu aloitettu jo lapsena ja lapset ovat otollista maastoa tällaiselle. Saadaan ihan puhdas paperi, johon sutata mitä tahansa. Töhryt alkavat haalistua, kun ikkuna muualle maailmaan avautuu. Me länsimaissa sanomme, että tieto lisää tuskaa. Saudi-Arabiassa voisi sanoa, että tieto lisäisi vapautta, jos sitä suotaisiin naisille. Ei suoda, kaikki on haram. Eikä tieto toisaalta itsessään tuo vapautta: tarvitaan asennemuutosta.

Nyt täytyy muistaa, etteivät kaikki miehet kannata naisten alistamista. On suuri joukko miehiä, jotka eivät. Lisäksi naisten alistaminen ja heidän liikkumisen hankaloittaminen häiritsee miehiäkin. On vaikea nähdä, kenen etua lopulta palvelee sellainen, että naiset pyritään eristämään kokonaan yhteiskunnasta ja pysymään neljän seinän sisällä. Ymmärrän jos kyseessä olisi esimerkiksi täit tai rotat, joita ei sinänsä tarvita. Mutta nainen: kun ei sitä oikein voi hävittääkään kokonaan. Vallastahan tässä tietenkin on kyse.

Minulle kenties ainut ylläri tässä kirjassa oli valtava naisviha. En kuvitellutkaan, että nainen Saudeissa nauttii olemassaolon sietämättömästä keveydestä buduaarissaan makoillen, mutta en ollut ihan käsittänyt, miten alhainen jäte hän on. Olin ajatellut, että nainen on enemmänkin sellainen reppana hupakko (ja tietenkin salaseksikäs ja kiero, jota tulee kontrolloida), joka ei kykene itsenäiseen ajatteluun. Taustalla jyllää kuitenkin sellainen naisviha, että ihan yllätti.

Väkivallasta saa epätasapuolisesti kaikki osansa. On tavallista, että mies pieksää vaimoaan ja lapsiaan (myös poikalapsia, ei siis vain tyttöjä). Onpahan lapsia (ja toki myös vaimoja) kuollutkin miehen käsittelyssä. Miehen aikuistuessa hän vapautuu selkäsaunoilta, mutta nainen ei: pieksijä vain vaihtuu.

Mitä tulee muuten autolla ajamiseen Saudi-Arabiassa: sitä ei ole kielletty "traffic codessa". Kyseessä on lähinnä perinne tai tapa, jonka mukaan naisen ei tulisi ajaa autolla.

Daring to Drive on runsaasti yksityiskohtia ja esimerkkejä sisältävä muistelmateos, joka juuri runsautensa takia avaa todella hyvin paikallista kulttuuria ja käytäntöä ja sen pulmallisuuksia sekä naisille että myös miehille. Al-Sharifin tyyli ei ole tuomitseva, vaan pohtiva. Hän säilyttää uskonsa ja pysyy muslimina, sillä ei ole uskonnon vika, että sitä tulkitaan miten sattuu ja käytetään keppihevosena muissa asioissa.

Kirjan lopussa itketti. Turhautti kovasti niin moni asia. Lisäksi itketti al-Sharifin äiti (ja vähän isäkin), josta en oikeastaan pitänyt kirjan alussa. Minua itketti al-Sharifin ja äitinsä suhde. En aio avata sitä tässä, mutta jos luet tämän kirjan, olen melko varma että ymmärrät, mitä tarkoitan. Sitten lopussa.

Jos saisin suositella tätä kirjaa jollekin, suosittelisin sellaisille ihmisille, jotka niputtavat jonkin tietyn ihmisryhmän tai kulttuurin ihmiset samaksi. Sellaisia yleistäjiä on yllättävän paljon: ei olisi heille pahitteeksi ymmärtää, että ihmiset kaikkialla - eivät esim. vain Suomessa - ovat inhimillisiä yksilöitä, eivät mitään massa-aivoja.

Kirjan kieli on tavanomaista: sen tehtävä tässä kirjassa on välittää tietoa ja sanomaa, ei luoda taiteellisia merkityksiä. Ajattelen, että kirjallisuudella on useita tehtäviä ja kieli on hyvä valita tavoitteen - mikä se nyt kullekin kirjan kirjoittajalle ja kirjalle milloinkin on - mukaan.

Manal Al-Sharifin TED-talk, tässä suora linkki videoon jos haluat katsoa sen isompana.




Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 39. Ikääntymisestä kertova kirja - onhan tämä eräänlainen kasvutarinakin.

tiistai 29. elokuuta 2017

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Muumit lienevät lähes kaikille tuttuja jos ei muuten niin lapsuudesta. En muista lukeneeni muumikirjoja, mutta sen sijaan muutama mustavalkoinen sarjakuva on jäänyt mieleeni televisiossa pyörineiden muumipiirrettyjen lisäksi.

En varsinaisesti koskaan ollut erityinen muumifani, joten myönnän tarttuneeni Muumipapan urotöihin hieman ennakkoluuloisena.

Muumipapan urotöissä Muumipappa alkaa kirjoittaa nuoruusmuistelmiaan. Muistelmat hän lukee ääneen kuulijajoukolle, joka koostuu Muumipeikosta, Nuuskamuikkusesta ja Nipsusta.

Kirjassa selviää, että Muumipappa on löytölapsi, joka oli dumpattu Hemulin perustaman löytölasten kodin portaille. Muumipappa kuitenkin karkaa ja tapaa Fredriksonin, joka on rakentanut laivan. Suuret seikkailut odottavat, kunhan laiva ensin saadaan vesille ja saadaanhan se ja voi millä tavalla! Tässä vaiheessa tarinaan astuvat mukaan myös Hosuli ja Juksu, jotka lähtevät mukaan matkalle.

Ahkerat kuuntelijat kommentoivat tauoilla Muumipapan tarinaa ja esittävät lisäkysymyksiä omien intressiensä mukaan. Nipsua kiinnostaa erityisesti Hosulin osuus tarinassa kun taas Nuuskamuikkunen haluaisi Juksusta kerrottavan enemmän. Muumipappaa turhauttaa, koska hänhän on itse muistelmiensa päähenkilö. Näistä seuraa hauskoja dialogeja, joille hihittelin ääneen.

- Se kummitus on hyvä, sanoi Muumipeikko, joka oli vetänyt peiton korviinsa saakka. - Se pitää ottaa mukaan. Mutta kaikki ne surulliset tunteet ovat minusta vähän tarpeettomia. Niitä on niin pitkästi.
- Pitkästi? puuskahti isä loukkaantuneena. - Miten niin pitkästi? Muistelmissa kuuluu olla surullisia tunteita. Minä koin kriisin.
- Minkä? kysyi Nipsu.
- Minulla oli kamalaa, selitti Muumipappa vihaisena. - Ihan hirveää. Olin niin onneton että tuskin huomasinkaan, että olin rakentanut talon!
- Oliko siinä Juksun omenapuussa omenoita? kysyi Nuuskamuikkunen.
- Ei, isä tokaisi. Hän nousi ja sulki vahakantisen vihkon.

Oletko miettinyt miksi muumitalo on sen muotoinen kuin on? Minä en, mutta kirja antoi siihen vastauksen, ja nyt katson muumitaloa eri silmin. Minua ihastutti myös laivan nimeäminen: se kun Merenkuiskeesta tulikin Merenhuiske.

Kirja on jaettu kahdeksaan lukuun, jonka kunkin alussa on pieni tiivistelmä siitä, mitä luvussa tapahtuu. Mielikuvitukselliset tapahtumat toteutuivat yllättävilläkin tavoilla, osa ennalta-arvattavasti mikä ei tosin lukunautintoani häirinnyt. Kyllä, voin puhua nautinnosta. En olisi missään nimessä uskonut, että viehätyn näin kovasti muumikirjasta! Siis minä, joka olen pitänyt itseäni melko antimuumina.

Tove Janssonin herkullinen mielikuvitus ja ajoittain ilkikurinen huumori kuitenkin vetoavat minuun ja lämmittävät mieltäni. Kirjan lukeminen on kuin aaltojen hyväily iholla: se kutittaa ja silittää samaan aikaan. En ihmettele ollenkaan, että Muumit ovat niin suosittuja sekä pienten että vanhempienkin keskuudessa.



Tämä krjoitus liittyy Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen, jossa esitellään yksi kotimainen kaunokirjallinen teos jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Muumipapan urotyöt (alkuteos Muminpappans bravader) edustaa vuotta 1950. Kirjan ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1963. Tove Jansson on itse kuvittanut kirjan.

"Vapaus, erilaisuuden ymmärtäminen ja rakkaus ovat tärkeitä teemoja Tove Janssonin Muumipapan urotyöt -romaanissa" kerrotaan Ylen sivulla, jossa perustellaan kirjan valintaa vuoden 1950 kirjaksi. Jos minulta kysytään, valinta on oikein onnistunut. Sitä paitsi Kirja romutti ennakkoluuloni ja mikäpäs sen hienompaa, kun omat ennakkoluulot romuttuvat. Tuskin nimittäin olisin Muumipapan urotöitä lukenut ilman tätä hanketta.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Vankilapappi draaman syövereissä

Ennen kotiinpaluuta ehdin heittää pikaisen kirpparikierroksen Suomessa. Saalis oli melko aneeminen eli ainoastaan yksi kirja (en viitsi enää roudata "turhaan" kirjoja eli kirjan pitää aidosti kiinnostaa minua, että viitsin sen ostaa). Tämä yksi kirja on kuitenkin sellainen, joka on muhinut alitajunnassani jo lähes kymmenen vuotta.


Kyseessä on Helena von Zweigbergkin kirja Rakkaus viiltää syvältä (Karisto 2003, alkuper. Kärleken skär djupa sår / suom. Sirkka-Liisa Sjöblom). Von Zweigbergkin nimi on jäänyt mieleeni  vuodelta 2008, kun luin hänen esikoiskirjansa Kun Jumala sulki silmänsä. Melko vahva oli siis lukuelämys ollut, kun kirjailijan nimi syöpyi mieleeni: muistijälki aktivoitui heti hänen nimensä bongatessani.

Rakkaus viiltää syvältä -kirjassa seikkailee esikoisesta tuttu vankilapappi Ingrid Carlberg, jonka persoonaa ruodin taannoisessa bloggauksessani. Ingrid on samaan aikaan sekä ärsyttävä että kuitenkin pidettävä. Hän yrittää olla hyvä ja armollinen, mutta se on vaikeaa hänelle. Väittäisin jopa, että erityisen vaikeaa enkä koe, että Ingrid on järin taitava tulkitsemaan ihmisiä. Jotkut ovat, jotkut vain eivät ja Ingrid vain ei.

Toisaalta Ingridin epäluuloisuutta ja tietynlaista (henkisen) vallan tarvetta voi jossain määrin selittää hänen lapsuudentraumoillaan: Ingridiä on kiusattu ja halveksittu monin tavoin koulussa ja kyllähän sellainen jättää jäljet itsetuntoon. Ingrid ymmärtää omien ajatustensa ongelmallisuudet ja ristiriitaisuudet ja pyytää apua Herralta. Ingridin sisäistä kamppailua onkin kiinnostava seurata, sitä paitsi hän on henkilönä mielenkiintoinen ja virkistävän erilainen.

Kirjan nimi - Rakkaus viiltää syvältä - saisi minut normaaliloissa juoksemaan karkuun.  Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään romanttinen rakkauskertomus vaan rikosromaani. Ja oikeastaan myös dekkari. Naisvankilaan on vastikään teljetty kaunis Tanja, joka on tuomittu heroiinin salakuljetuksesta. Tanja kiistää syyllisyytensä väittäen, että joku on pannut huumeet hänen laukkuunsa. Hän anelee Ingridiä ottamaan yhteyttä poikaystäväänsä, joka on katkaissut välit häneen (Tanjaan) tapauksen takia.

Ingrid veivaa, mitä tehdä: mikä on sallittua ja mikä ei ja siinä sivussa hän pui omia tunteitaan ja suhdettaan Jumalaan (ja muihin ihmisiin). Hän päättää kuitenkin auttaa Tanjaa ja tulee lopulta vedetyksi mukaan melkoiseen draamaan, josta ei osaa astua ulos.

Ingridin yksityiselämäkin saa dramaattisia piirteitä, mutta myös hyvää ja kaunista tapahtuu. Pitkäaikainen ystävyys Andersin kanssa kehittyy hiljalleen suhteeksi, joka kasvattaa sekä Ingridiä että Andersia. Molemmat ovat hämmentyneitä orastavan rakkauden edessä.

Tämä kirja sisältää paljon ihmissuhteita ja niihin liittyvää (minusta mielenkiintoista) pohdintaa ja sillä on keskeinen merkitys juonessa. Nyt ei siis ole kyseessä mikään äksönpainotteinen spurtti, jossa henkeäsalpaavat tapahtumat vyöryvät sivu toisensa jälkeen päälle. Ihan hyvä, koska minä en ole kovin vauhdikkaiden käänteiden ystävä. Pidän maltillisesta menosta, jossa joutaa ajatellakin. Lisäksi kirjassa on useampikin mielenkiintoinen persoona Ingridin lisäksi. Tylsää hetkeä ei siis tämän kirjan parissa tullut, vaan itse asiassa yllätyin miten paljon pidin tästä.

Brutaalisuusmittari: 1/3 ruumiita tulee, mutta tekoja ei sen kummemmin kuvata eikä niissä ryvetä. Jännitys syntyy pikemminkin väkivallan uhasta kuin sen kuvailemisesta. Lapsia ei tapeta eikä kiduteta.

Nyt kun von Zweigbergkin nimi on iskostunut päähäni, se tuskin sieltä poistuu seuraavanakaan kymmenenä vuotena. Opin Goodreadsista, että tätä Ingrid-sarjaa (kirjat voi muuten mielestäni lukea missä järjestyksessä tahansa) on suomennettu vielä kolmaskin osa ja se on nimeltään Joka häpeää kantaa (alkuper. Hon som bar skammen). Että jospa senkin sitten lukisi, jos/kun se kävelee vastaan.

Minulla on muuten hyllyssäni vielä eräs Zweigbergkin kirja (Tulivuoren partaalla), jonka olen roudannut tänne joskus kahdeksan vuotta sitten. Se ei ole Ingrid-sarjaa, vaan avaa Anna ja Mats -sarjan, jonka toista osaa (Anna och Mats bor inte här längre) ei tosin vissiin ole (voin olla väärässä) suomennettu. Joo, minusta tuli nyt vähän fani.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

tiistai 15. elokuuta 2017

Listaus lukemistani kirjoista


Suomalaisen kirjallisuuden kesäni vetele viimeisiään, sillä palaan kotiin lauantaina. En ole ehtinyt/jaksanut kirjoittaa kaikista lukemistani kirjoista, vaikka niistä jokainen kyllä ansaitsisi postauksen. Sen verran laadukasta kamaa on tullut luettua.

Tavoistani poiketen tyydyn listaamaan lukemani kirjat, kas tässä:

1. Hilkka Ravilo: Muovikassimies (Myllylahti 2009)
2. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2006)
3. Minna Canth: Kauppa-Lopo (1889)
4. Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen (Siltala 2016)
5. Sami Liuhto: Heroiini (Käsite 2017, bloggaus tulossa)
6. Jari Salonen: Jahti (Otava 2017)
7. Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus 2015)
8. Tove Jansson: Muumipapan urotyöt (1950/suomeksi 1951, bloggaus tulossa)
9. Hanna hauru: Jääkansi (Like 2017)

Minulla on iso kasa kirjaston kirjoja lainassa, mutta ne pitää palauttaa huomenna, koska torstaiaamuna siirryn takaisin pk-seudulle, jos VR suo. Terkut vaan VR:lle.

En viitsi enää aloittaa romaania, koska tuskin ehdin mitään lukea kokonaan. Sen sijaan hemmottelen itseäni Tuuve Aron Lihanleikkaajalla (Wsoy 2017) niin paljon kuin ehdin.

Matkalukemiseksi minulla on Terhi Rannelan Frau, jonka ostin omaksi. On muuten ainut kirja, jonka olen ostanut tällä reissulla. Jos siirtyminen Helsinkiin sujuu ongelmitta, on toiveissani ehtiä vielä heittää kirjakauppakierros: olisi muutama kirja, jotka haluaisin ostaa ennen paluuta.

maanantai 7. elokuuta 2017

Vieras


Olen käynyt katsomassa pysähtynyttä aikaa. En tiedä tarkalleen, milloin se pysähtyi, mutta on siitä ainakin kaksikymmentä vuotta. Se ei ole minun aikani, olen vain vieras siinä ajassa.


Toisinaan tuntuu, että olen vieras kaikessa, kaikille. Vieras ja ulkopuolinen. Se ei häiritse niin kuin joskus ennen. Siihen tottuu.


Vieraissa paikoissa viihdyn, koska silloin ulkopuolisuus on hyväksyttyä, normaalia. Ehkä minä en osaa kuulua minnekään. Pitäisikö edes? Jos ei siitä kärsi, miksi pitäisi?



maanantai 31. heinäkuuta 2017

Klassikkohaaste V: Kauppa-Lopo

On heinäkuisen klassikkohaasteen aika, nyt jo vuorossaan viidennen. Haastetta isännöi tällä kertaa Tekstiluolan Tuomas.

Tässsäpä kertauksesi haasteen säännöt, joiden alla omat huomioni eli nyt hieman erilainen lähestymistapa tähän haasteeseen.

1. Valitse joku klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään.

Ilmoitettu on osallisuudesta, mutta ei kirjasta sillä luettavan klassikon valinta jäi jälleen viime tippaan.

2. Lue valitsemasi klassikko.

Lukuun päätyi lopulta Minna Canthin Kauppa-Lopo, joka on novelli ja julkaistu ensimmäisen kerran 1889 aikakauslehti Valvojassa. Veivasin valintaa viimeiseen asti ja Canthiin päädyin, koska en ole ikinä koskaan lukenut Minna Canthilta yhtään mitään. Nyt olen, hyvä minä.

3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.7.2016. Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani samaisena päivänä.

Luin Kauppa-Lopon yhteisniteestä (SKS 1999), jossa on lisäksi Canthin Agnes-niminen novelli. Agnesta en lukenut. Ei syntynyt Kauppa-Lopon jälkeen varsinaista innostusta lukea sitä.


Kauppa-Lopo kertoo homssuisesta naisesta, joka kirjan alussa istuu vankilassa juopumuksesta ja pyhäinpäivän rikkomisesta. Tapahtumapaikka on Jyväskylä, jota - tai pikemminkin jonka ihmisiä - kuopiolainen Kauppa-Lopo halveksii.

Kun Kauppa-Lopo saa tietoonsa, että Jyväskylässä asuu hänen Kuopiosta kotoisin oleva "tuttunsa", Agnes Kortman, hän kutoo tälle sukat. Siinäpä oiva (teko)syy lähteä vankilasta vapauduttuaan naista tapaamaan.

Kauppa-Lopo henkilönä on samaan aikaan sekä etova että sydämellinen. Minun on tosin vaikea ymmärtää Kauppa-Lopon sydämellisyyttä, joka ilmenee muun muassa (pakonomaisena) haluna auttaa rouva Kortmania hankalassa tilanteessa. Ja aivan pyyteettömästi, vaikka on itsekin jatkuvassa rahapulassa.

Kauppa-Lopo myy Kortmanin vanhoja rojuja ja tienää niillä ihan kivan summan Kortmanille, mutta ei silti halua edes markkaa vaivanpalkaksi. Mieluummin vaikka varastaa joltain toiselta kuin ottaa palkkion työstään. Onko kyseessä sitten ylpeys vai mikä jää minulle epäselväksi.

Kirjassa on alustus, jossa Päivi Lappalainen tutkiskelee sekä Kauppa-Lopoa että Agnesia. Luin alustuksen kirjan luettuani ja se auttoi tietyssä määrin tulkitsemaan lukemaani.

"Henkilökuvauksen kannalta yhteistä on, että molempien novellien (Kauppa-lopo ja Agnes) naiskuvat ovat vastalause 1800-luvun mittaan meilläkin rakennetulle kuvalle porvarillisesta perheenemännästä ja äidistä, kodin enkelistä."

Kauppa-Lopo synnytti aikanaan kirjallisen polemiikin. Novellia pitääkin tulkita sidottuna aikaan, että sen arvon voi ymmärtää. Minuun Kauppa-Lopo vaikutti eniten miljöökuvauksensa tiimoilta.

4. Kehu itseäsi: selätit klassikon – ja ehkä jopa nautit siitä!

Hienoa Ele! Vihdoin sait luettua jotain Minna Canthilta. Ilman tätä haastetta olisi Kauppa-Lopo todennäköisesti jäänyt kesken jo toisella sivulla. Onneksi kuitenkin luin loppuun, vaikken niin kovasti ihastunutkaan.

5. Toista kohta neljä, useasti.

Hienoa, Ele, nyt on jälleen yksi aukko sivistyksessä paikattu. Lisää kahvia sen kunniaksi.

Klassikkohaasteen koontipostaus, jossa linkit osallisten kirjoituksiin.

~~~


Tässä pääsen lyömään kaksi kärpästä yhdellä iskulla, sillä Kauppa-Lopo polkaisee kohdallani käyntiin myös novellihaasteen. Peukutan sitä erikseen tapahtumapaikan tiimoilta. Lue novellihaasteesta ja peukutuksesta enemmän Nipvetin blogista.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Mutta kuka on Laura Lumikko?

Olen aika innoissani, kun saan lukea suomalaisten kirjailijoiden kirjoja. Minulla on kyllä kotonakin melkoinen pino lukemattomia suomalaisia, mutta jostain syystä kynnys lukea suomeksi on kasvanut. Ja jostain syystä on luontevampaa lukea suomeksi Suomessa. En osaa sanoa, miksi se kynnys kotona on noussut niin korkeaksi. Jotenkin pitäisi yrittää madaltaa sitä. Jään pohtimaan asiaa.

Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta on roikkunut lukulistallani iäisyyden. Ostin jopa kirjan omakseni enkunkielisenä, mutta ei ole tullut siihen tartuttua, koska takaraivossani kaihersi jatkuvasti ajatus, että se pitää lukea suomeksi, aitona ja alkuperäisenä kun kerran kielen taidan. No nyt on luettu ja voi jestas mikä herkkupala: en voi kuin ihmetellä, miksi ihmeessä en ole lukenut sitä aikaisemmin!


Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Atena 2006
S.322

Lukija ensin hämmästyi ja sitten loukkaantui, kun rikollinen nimeltä Raskolnikov äkkiä surmattiin hänen silmiensä edessä keskelle katua. Sonja, hyväsydäminen prostituoitu, ampui Raskolnikovia sydämeen.

...Lukijan nimi oli Ella Amanda Milana.

Tämäkin lukija hämmästyi, sitten loukkaantui ja suorastaan raivostui Ella Milanan kanssa ja lisäksi. Mitäs helvettiä tämä oikein on?! Utelias mieleni rahoittuu, kun Ella Milana alkaa selvitellä asiaa. Voin kertoa, ettei selitys ole ihan yksinkertainen, vaan osa isompaa vyyhtiä, jota selvitellessään Ella uppoutuu syvälle kirjallisuuden maailmaan. Ja sitten löytyy paljon muutakin.

Samoihin aikoihin Ella Milana saa kutsun Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran kymmenenneksi jäseneksi. Seuran on perustanut tunnettu ja ansiokas kirjailija Laura Lumikko, jonka Otuksela-kirjoista ovat kaikki kuulleet ja niitä lukeneet. Laura Lumikko on luvannut kouluttaa kaikista seuran jäsenistä kirjailjoita, ja muut seuran jäsenet  ovatkin jo julkaisseita ja menestyneitä kirjailijoita.

Lumikon järjestämässä Juhltatilaisuudessa, jossa Ella on tarkoitus virallisesti ottaa seuran jäseneksi, tapahtuu kuitenkin jotain perin outoa. Mattoa ei vedetä jalkojen alta, vaan se (matto) alkaa lentää eikä sen suuntaa ja määränpäätä voi mitenkään ennalta arvata - se vie, minne vie.

Se juonesta, en aio sitä selittää enempää, sillä kirja pitää itse lukea ja nimenomaan kokea. Minut Lumikko ja yhdeksän muuta otti helmoihinsa heti ensimmäisestä kappaleesta ja lähti kantamaan kuin munakoria.

Jokin maaginen voima piti minua otteessaan enkä pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni pitkäksi aikaa kerralla (onneksi on ollut hyvät lukusäät) ja silloinkin kun laskin, ajatukseni harhailivat kirjan mysteereissä. En muista, milloin olisin lukenut kirjan näin nopeasti enkä nyt tarkoita lukunopeutta, vaan sitä että yksinkertaisesti luin ja luin. Luin pitkin aamua ja päivää ja iltaa ja luin jotkin kohdat kahteen kertaan, kuten tapoihini kuuluu (siksi kai olen "hidas" lukija).

Inspiroiduin ja hurmioiduin tästä kirjasta. Itse asiassa ei ole liioiteltua sanoa, että kirja muutti jotakin minussa, tavassani ajatella ja nähdä. Jääskeläisen mielikuvitus lepattaa avoimena (ja tarttuu minuunkin, niin toivon!) ja voi jestas mitä sieltä löytyy: löytyy kokonainen maailma mielenkiintoisine ihmisineen ja hahmoineen. Lumikon kirjoittamat Otuksela-kirjojen hahmotkin heräävät henkiin loistaakseen vain hetken kuin tuikut talvi-illassa. Menipä jokunen ns. pesuveden mukanakin, vaikka kyseessä ei ollutkaan pesuvesi vaan sammutusvesi.

Lumikko ja yhdeksän muuta on kirja, joka muuttaa muotoaan kun sitä lukee. Yksi arvoitus johtaa toiseen ja sekoittaa koko pakan - ja Pelin. Kyllä, Peliä kirjassa pelataan. En oikeastaan ole pelien ystävä, mutta arvoitusten ja mysteerien kylläkin. Ja sellaista Peliä tässä kirjassa pelataan.

Entä kuka lopulta on Laura Lumikko itse? Niin, minulla on asiasta oma käsitykseni. Se tosin muuttui muutaman kerran kirjan lukemisen aikana. Eikä se välttämättä edes ole oikea - paitsi minulle.

Lumikossa ja yhdeksässä muussa on jotakin samantyyppistä henkisyyttä, maagisuutta ja vähäeleisyyttä kuin monissa lukemissani japanilaisissa kirjoissa (huom. en ole lukenut Haruki Murakamia, jota kai kaikki suomalaiset lukevat). Silti Jääskeläisen tyyliä ei voi suoraan verrata mihinkään (eikä ole tarviskaan), sillä se on niin omaperäinen ja raikas. Se tuntuu samaan aikaan läheiseltä ja oudolta - ihan kuin olisin tullut kotiin.

Olen aiemmin lukenut Jääskeläiseltä Sielut kulkevat sateessa, josta niinikään pidin paljon. Siinäkin kirjassa maaginen tunnelma tenhoaa ja hukuttaa lukijan verkkoihinsa. Harjukapungin salakäytävät on minulla kotona ja voitte arvata, että se tulee lukuun samantien kun pääsen kotiin. Ennen maasta poistumista olisi tarkoitus hankkia käsiin Jääskeläiseltä pian julkaistava Väärän kissan päivä. Varsinaiset kissanpäivät siis luvassa jatkossakin!

Lumikko ja yhdeksän muuta muun muassa seuraavissa blogeissa: Morren maailma, Rakkaudesta kirjoihin, Kirsin kirjanurkka, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Taikakirjaimet.