Hae tästä blogista

lauantai 29. lokakuuta 2016

Ruma kassa

Piia Leino: Ruma kassa
Johnny Kniga, 2016
S. 223
Kansi: Maria Mitrunen


Nimeän Ruman kassan pelastusrenkaaksi, sillä minulle se toimi sellaisena (palaan tähän myöhemmin).

 Ruma kassa on hulvattoman hauska ja överiksi vedetty romaani, jossa irvitään tosi-tv-ilmiöille. Näitä ns. reality-romaaneja on kirjoitettu lukuisia aiemminkin, joten aihe ei ole uusi. Tämä ei ole moite, vaan huomio: eiköhän lähes kaikesta ole jo kirjoitettu.

Ruman kassan "ruma" kassa on Sarianna, joka ei täytä yleisiä "kauneusihanteita". Siksi hän on ruma. Ja siksi hän sopii mainiosti tosi-tv-formaattiin nimeltä Kaunottaret ja hirviöt: osallistujat roudataan Thaimaan aurinkorannalle kilpailemaan keskenään.

- Sarianna Laakso tässä hei.
- Hmm?
- Täältä kaupasta...
- Joo...
Hän ei selvästikään muistanut minua ja häpesin jo aivan vietävästi, että olin edes kuvitellut voivani jäädä mieleen.
- Se pullon posauttaja.

Joukkueita on kaksi, joissa kussakin kuusi naista. Kaunottaret koostuvat kauniista julkkiksista, hirviöt ovat taviksia eli rumia nobodeja. Ei liene vaikea arvata kumpaan joukkueeseen Sarianna sijoitetaan.

Ennalta-arvattavaa stereotyypittelyä? Kyllä, kliseistäkin mutta Leino onnistuu käsittelemään kliseitäkin olematta kliseinen.

Ruma kassa ei kenties tarjoa mitään uutta, mutta tarvitseeko edes? Leino leikittelee ajan ilmiöillä kepeä (ja sarkastinen) pilke silmäkulmassaan. Pidän kirjan tyylistä ja sukkelasta kielestä hullunkurisia dialogeja unohtamatta, jotka rullaavat eteenpäin helposti ja kiinnostavasti.

Miksi kirja on pelastusrenkaani? Eihän siinä periaatteessa paeta arkea, vaan nimenomaan ryvetään ajan ilmiöissä. Ensinnäkin Ruma kassa on mainiota viihdettä. Viihde ei ole minulle kirosana, vaan tarkoittaa viihtymistä. Viihtymiseen liittyy minulla nauru ja ilo, pinnan alla saattaa nähdä syvempiäkin virtauksia, vaikkei niitä hierotakaan lukijan naamaan.

Tällaista kirjaa kaipasin suruuni: sitä, että kirjallisuuden avulla pystyn hetkeksi irroittamaan itseni tästä maailmasta ja matkustamaan muualle, kokemaan asioita jotka omassa elämässäni ovat hyvin toissijaisia ja -arvoisia. Ja huom: taiten kirjoitetussa muodossa.

Luettuani kirjan tunsin suurta rakkautta kaikenlaista kirjallisuutta kohtaan: kaikelle on aikansa ja paikkansa ja minua kirjallisuus on elämäni aikana kantanut monien kolhujen ja vaikeiden aikojen yli. Ruma kassa jää mieleeni juuri sellaisena: pelastusrenkaana. Minulle kirjat eivät ole pelkkiä tarinoita, ne ovat myös tunteita.

Tästäpä tulikin varsin tunteella vedetty kirjoitus, mutta mitä väliä: ei minulla muutenkaan ole mitään kaavaa, jolla blogiini lukukokemuksistani kirjoitan eli pistän menemään milloin mitenkin. Kirjamietteeni ovat myös erittäin subjektiivisia ja niihin vaikuttavat muun muassa mielentilani, elämänkokemukseni, taustani, kuun sijainti, biorytmit, onko mars venuksen huoneessa jne. Ihana vapaus.


Kirsin Book Clubissa on mielenkiintoisella tavalla toteutettu kirjoitus Rumasta kassasta, suosittelen lukemaan.

Muita ns. reality-romaaneja, jotka olen lukenut:

Ben Elton: Tappavan kuuluisa
Amelie Nothomb: Sulphuric Acid
Eppu Nuotio: Kosto


Tiedän, että niitä on enemmänkin, mutta pääni tyhjeni äkillisesti. Tuleeko teille mieleen muita?

Edit: 29.10. kello: ekan kommentin jälkeen

Reality-romaaneja, joita on ehdotettu kommenteissa tai on tullut minun mieleeni myöhemmin:

Arto Salminen: Kalavale
Riku Talvitie: Tappava formaatti: kuokkavieras

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Ilmoitusluontoinen asia

Tämä syksy on ollut vaikea. Ja kesäkin. Kaikenlaista on tullut eteen ja se on vaikuttanut blogin toimintaankin. Epämääräisiä taukoja on nyt ollut (nytkin taas oli) tavallista enemmän.

Minulla ei tosin ole mitään aikataulua blogini suhteen eli päivittelen muutenkin, milloin sattuu asiaa olemaan tai kirja luettuna. Yleensä kuitenkin vähintään kerran viikossa.

Nyt on kaiken lisäksi paksu kirja kesken (Andrew Taylor: Requiem for an Angel). Tai oikeastaan kirja sisältää kolme kirjaa: kyseessä on ns. Roth-trilogia. Mutta siitä enemmän sitten, kun olen kirjan lukenut.

Olen tällä hetkellä taas Suomessa, enkä tiedä kuinka kauan viivyn. Blogini todennäköisesti kuitenkin takkuilee siihen asti, kunnes pääsen kotiin. Kyseessä ei ole bloggausinnon laantuminen: bloggaaminen on minulle rakas ja pitkäkestoinen harrastus. Olen nimittäin pitänyt tätä kirjablogia reilut kymmenen vuotta enkä ole aikeissa lopettaa vieläkään.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Dirt - kirja, joka ei auennut minulle

David Vann: Dirt
William Heinemann, 2012
S. 258
Ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu


Dirt on monimerkityksellinen sana. Sillä voidaan viitata esimerkiksi likaan ja saastaan tai sitten ihan vain maa-ainekseen. Panetteluunkin.

Dirt on kirjana likainen, mutta kallistuisin silti tulkinnassani maa-aineksen puoleen. Koen kirjan likaisuuden olevan tarkoitushakuisesti shokeeraavaa, mutta pahoittelen David: ei aiheuttanut minussa mitään. Tai no, kyllästymistä kyllä.

Kerron heti alkuun, etten pitänyt tästä kirjasta. Dirt on tylsä, junnaava ja perimmäiset motiivit ja ideologia jäävät lopulta pelkiksi kuoriksi. Kuin sora tien pinnalla: se hajoaa jalan alla, ei kestä lähempää tarkastelua.

Galen on parikymppinen neitsyt-bulimikko-vege, joka tosin syö lihaa. Sillä lailla. Pitääkö tälle ristiriidalle hihittää? Kirjan tunnelma ei kannusta siihen. Miksi Galen on vege? Ei hajuakaan. Miksi Galen ei syö juuri mitään? Koska hän haluaa säädellä kehoaan, olla kontrollissa. Jotain new age -hömpötystäkin asiaan liittyy: halua olla yhtä luonnon kanssa.

Chakrat mainitaan monesti, mutta niitä ei avata lukijalle lainkaan. En oikeastaan edes tajua, miten ne liittyvät koko kirjaan. Ehkä Galen on vain pöpi, joka toteuttaa jotain omaa ismiään, joka on sekoitus vähän sitä sun tätä. Se ei selviä lukijalle pinnallisten houreiden säestämänä. Vissiin pitäisi? Jotain lapsuustraumaa yritetään kaivella, mutta jää epäselväksi oliko mitään missään.

Galen asuu äitinsä kanssa (hoitokotiin dumpatun dementoituneen) isoäitinsä talossa. Äiti hoivaa aikuista lastaan, aikuinen lapsi ei tee mitään. Kunhan haahuilee ja haaveilee kyrpä pystyssä. Noh, nuorilla miehillähän stondaa koko ajan.

Täti ja serkkuplikka - joita äiti inhoaa - käyvät kylässä ja yhdessä matkustetaan mökillekin. Teiniserkku kiusoittelee Galenia vilauttelemalla haaroväliään. Galen kerjää kerjäämistään, että jos nyt edes lipaista saisi. Tätä kissahiirileikkiä on kirjan alku pullollaan, kunnes tapahtuu jotain ah niin ihanan likaista.

Sitten osa henkilöhahmoista lakaistaan ulos kirjasta just like that ja yhtäkkiä Galenin ajatuksia alkaa avautua enemmänkin. Ei sillä, että niissä olisi mitään järkeä tai logiikkaa. Samaa sekavaa houretta, joka ei tarjoa lukijalle mitään, mihin tarttua. Tässä kohdin kirja muuttuu myös melko ennalta-arvattavaksi ja pitkitetyksi muka-jännitysnäytelmäksi. Jopa lehden kellastumisen katseleminen on jännittävämpää kuin kirjan pitkitetty loppunäytös.

Kirjan alku vaikutti kyllä kiinnostavalta kaikin puolin: tunnelma oli pöllyävän hikinen ja jännite henkilöiden välillä kiehtova. Harmi vain, että se latistui melko joutuin muuttuen pelkäksi sekavaksi hömpäksi.

Enpä viitsi enempää tästä kirjasta edes kirjoittaa, koska mieleeni ei varsinaisesti tule mitään hyvää sanottavaa. En edes pitänyt kirjan tyylistä, jossa lauseista puuttui toisinaan verbit. Lisäksi (suuri) osa kirjan tarjoilemista ajatuksista on pelkkää pinnallista houretta, jossa ei nyt niin hirveästi ollut mitään sisältöä.

Jos haluat tämän kirjan, ilmoita halustasi kommenteissa, niin pistän kirjan tulemaan postissa. En koe tarvetta säilyttää tätä omassa hyllyssäni. Lisäksi joku muu voi kokea kirjan toisin ja pitää siitä. Uskon jopa, että näin on.

Nyt mietin viitsinkö näin kitkerää mielipidettä edes julkaista. Toisaalta miksi en. Kyllä ihmisellä saa mielipiteitä olla eikä tämä minun ole mikään ainoa ja oikea. Mietin myös, että voisin kertoa tämän mielipiteeni David Vannille ihan kasvotustenkin. Kyllä kirjailijat - siinä missä muutkin taiteilijat - varmasti ymmärtävät, että kaikkia ei voi koskaan miellyttää. Se ei suinkaan tarkoita, että kirjailija itse olisi ihan perseestä ja ammattitaidoton. Ei ainakaan minun maailmassani.

Sitä paitsi aion silti lukea David Vannin Caribou Islandin (suom. Kylmä saari), koska se edelleen kiinnostaa minua, vaikka tämä Dirt ei minun juttuni ollutkaan.

Lue arvio Dirtistä The Guardianissa.