Hae tästä blogista

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Minkä kirjan sitä lukisi seuraavaksi?



Minulla on usein todella suuria vaikeuksia päättää, minkä kirjan luen seuraavaksi. Valintatuokioon saattaa kulua jopa tunteja, kun selailen ja tutkailen ja lääpin kirjapinoa.

Yleensä teen ensin esikarsinnan eli valitsen hyllystä (tai lattialta tai kaapista tai missä kaikkialla niitä kirjoja nyt onkaan) tietyn läjän kirjoja. Sen jälkeen alan käydä tuota läjää läpi ja siitä pitäisi sitten se seuraavaksi luettava kirja valita. Mahdottoman vaikeaa!

Ajattelinkin nyt kokeilla sellaista, että te saatte päättää, minkä kirjan luen seuraavaksi. Anna äänesi jollekin kasassa olevista kirjoista (alla listaus numeroineen).

Luen eniten ääniä saaneen kirjan seuraavaksi. Jos joidenkin kirjojen kanssa menee äänet tasan, valitsen niiden kesken kirjan arpomalla.

Vaihtoehdot (äänestys on voimassa perjantaihin 24.8. kello 22.00 Suomen aikaa asti) :

1. Rosamund Lupton: Sister
2. Henning Mankell: Isidorin tarina
3. Louise Douglas: The Secrets Between Us
4. Kate Morton: The House at Riverton
5. Victoria Hislop: The Island
6. Leonel Shriver: We Need to Talk about Kevin
7. Inger Frimansson: Good Night, My Darling
8. Charlaine Harris: From Dead to Worse
9. Inger Frimansson: Kissa, joka ei kuollut

Onko muilla samaa valintaongelmaa havaittavissa?

tiistai 21. elokuuta 2012

Blogi-identiteetti?

Selailin erään kivan kirjablogin vanhoja juttuja ja sieltä jäin lukemaan ajatuksia blogi-identiteetistä. 

Koska kirjoitus on melko vanha, en viitsinyt sinne enää ryhtyä kommentoimaan.

Sen sijaan aloin noin muuten pohtia, mitä se (blogi-identiteetti) oikein tarkoittaa.

Ja voiko olla heikko tai vahva blogi-identitetti? Ja mitä väliä sillä oikeastaan on - vai onko edes?

Kirjablogini keskittyy lähes 100-prosenttisesti kirjoihin (joskus harvoin elokuvia ja vielä harvemmin muuta lätinää, joka kyllä aina jotenkin liittyy kirjoihin): se on olevinaan lukupäiväkirja enkä pane pahitteeksi, jos kirjoista syntyy keskustelua. Tykkään itse lukea kirjablogeja ja olenkin löytänyt lukuisia kirjavinkkejä niistä.

Mutta minullahan on miljoona (hieman liioiteltuna) muutakin blogia. Luulisi, että tässä menee jo blogi-identiteetti solmuun, jos sellainen näet olisi. Vasta nyt ajattelen asiaa ensimmäisen kerran, siis oikein syvennyn pohtimaan tätä moneksi minuutiksi.

En löydä itsestäni mitään erityistä blogi-identiteettiä: minä vain kirjoitan, mitä kirjoitan ja lätkin kuvia milloin mistäkin. En siis toimi mitenkään järjestelmällisesti, mutta toimin kyllä täysin omien intressieni mukaan - en siis mahdollisten odotusten mukaan tai laskelmoi, mikä jotain ehkä kiinnostaa tai ei.

En myöskään valitse lukemiani kirjoja sen mukaan, ovatko ne kenties uutuuksia tai sen verran tunnettuja, että niihin joku viitsii kommentoida. Menee liian monimutkaiseksi muuten tämä bloggaaminen ja minulle tämä on harrastus ja haluan pitää sen simppelinä.

Minulta puuttuu myös kilpailuvietti lähes kokonaan - ihan kaiken suhteen. Sen takia en varmaan myöskään järjestä arvontoja tai kilpailuja, joissa pitää liittyä lukijaksi tmv. Jokainen uusi (ja vanha) lukija tekee minut iloiseksi, mutta kuljen silti omaa tietäni - jokaisessa blogissani.

Sellainen olen ihan oikealta identiteetiltäni: ei se poikkea blogi-identiteetistä mitenkään. Tässä kirjablogissa minun "persoonani" ei tule pahemmin esille eikä sen tarvitsekaan, koska kirjat ovat täällä pääasioita.

En tarvitse lisää lukijoita paljastelemalla itseäni. Mahdolliset paljastelut hoitelen toisessa blogissani, mutta ei sielläkään mitään päivän asuja ole tarjolla (paitsi ehkä muutama, heh). Sitä paitsi ajattelen, että enemmän ihmisestä kertoo hänen ajatuksensa kuin (oma)kuvansa ja ne (ajatukset) kiehtovatkin minua enemmän.

Sama juttu on muuten kirjailijoissa. Olen harvemmin erityisen kiinnostunut yksittäisen kirjailijan elämästä (joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta): mitä minä sellaisilla tiedoilla teen? Enempi kiinnostaa lukea, mitä se kirjailija kirjoittaa! Sitten jää aikaa pysytellä mukana ystävien ja läheisten elämässä: ne minua nimittäin kiinnostaa.

Psykopaattien leirikeskus


Marie Hermanson: Laakso

Haastoin taannoin Rachellen mukaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen. Vastahaasteeksi Rachelle määräsi minut lukemaan Marie Hermansonin kirjan Laakso.


Ja voi pojat, siinäpä olikin kirja. Kiinnostuin heti alkuasetelmasta: Syrjäinen yksityisklinikka uupuneelle rahvaalle idyllisessä laaksossa Sveitsissä.

Kaksospojat Max ja Daniel - toinen kunnollinen (Daniel), toinen ääripäästä toiseen kiihtyvä (Max). Lopulta ainoa yhdistävä tekijä kaksosten kesken onkin ulkonäkö.

Eikä se laaksokaan ehkä ole ihan sitä, miltä se alussa vaikuttaa olevan. Sen saa Daniel karvaasti kokea asettuessaan vastahakoisesti ja puolipakolla veljeä auttaakseen hänen tilalleen muutamaksi päiväksi Maxin lähtiessä hoitamaan raha-asioitaan.

Muutama päivä hieman venyy ja Daniel huomaa olevansa korviaan myöten mukana Laakson kummallisessa elämässä, josta alkaa hiljalleen paljastua mitä merkillisempiä asioita. Laaksosta ei ihan niin vain kävelläkään ulos.

Hermanson kirjoittaa hauskasti ja turhia jaarittelematta. Aiheestaan huolimatta kirja ei ole synkkä ja siinä on melko paljon kutkuttavaa mustaa huumoria. Se tulee esille mm. joissakin napakoissa dialogeissa, joita lukiessani hymyilin leveästi, sekä myös Danielin ajatuksissa.

Lukijasta myös riippuu, miten paljon on valmis vastaanottamaan ajatuksia, joita pohtia. Sellaisiakin löytyy kirjasta muutaman kiehtovan ihmismielispekulaation lisäksi. Eli vaikka tyyliltään kirja on (musta)humoristinen, sen alemmista kerroksista voi löytää myös kosolti pohdittavaa.

Mikään kaunokirjallinen ilotulitus tämä ei ole, mutta eipä kaiken tarvitsekaan: selkeä teksti toimii tässä kirjassa eikä juoni kaipaa tehosteekseen kiekuraista kieltä.

Lue Rachellen mietteitä kirjasta täältä. Hermanson menee minullakin ehdottomasti seurattavien listalle. Toivottavasti hänen kirjojaan suomennetaan enemmänkin!

torstai 16. elokuuta 2012

Keski-ikäinen kidnappaaja

Penny Hancock: Tideline


Eräänä helmikuisena päivänä 15-vuotias Jez saapuu Sonian upean jokivarsitalon ovelle lainatakseen lempiartistinsa levyn.

Sonia kutsuu pojan sisälle: onhan Jez hänen ystävänsä sisaren poika. Vierailu ei kuitenkaan jää ihan lyhyeksi, sillä muistojensa riivaama Sonia ei haluakaan päästää Jeziä pois.

Mikä saa Sonian toimimaan niin mielipuolisesti, että hän syyllistyy kidnappaukseen? Mikä häntä lopulta Jeziin yhdistää? Tässä kohden ei ole juonipaljastus, kun kerron, että ei mikään: Jeziä ja Soniaa ei yhdistä sitten niin mikään. Paitsi Sonian harhaiset ajatukset.

Melkoisen mielenkiintoinen asetelma, vai mitä? Hancock kirjoittaa koukuttavasti ja itse imaistuin mukaan heti alusta lähtien kirjan tunnelmaan ja sen tapahtumiin. Nykypäivän rinnalla valottuvat Sonian muistot hänen lapsuudestaan ja etenkin intensiivinen suhde nuoruuden rakkauteen, jonka onnettomasta lopusta Sonia syyttää itseään.

Hiljalleen alkaa valottua myös Sonian suhde äitiinsä, aivomieheensä ja tyttäreensä. Hancock ei kerro kaikkea, mutta vihjaa riittävästi. Muutaman yllätyksen hän on myös säästänyt kirjan lopulle. En niitä käy tässä sen kummemmin ruotimaan, koska kirjalta putoaa pohja, jos niin teen.

Tästä kirjasta ei kannatakaan tietää tämän enempää, sillä tietous pilaisi lukunautinnon. Tämä kun ei ole sellainen kirja, joka mielestäni kestäisi useita lukukertoja. Yksi kerta riittää ja mitä vähemmän tietää etukäteen, sen parempi.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Lontooseen, Thamesin varrelle. Tarkemmin ottaen Greenwichiin. Minua luonnollisesti kiehtoi kuvaukset Thamesista, joiden kohdalla Hancock onnistuu mielestäni hienosti. Joen läsnäolo on voimakas ja sillä on keskeinen merkitys Sonian elämässä, mutta siis mitään tietopakettia Thamesin historiasta ei ole odotettavissa.

Kirjan loppu oli pienoinen pettymys. Miten onkin niin vaikea tehdä kunnon loppu kirjaan? Kaikkiahan ei tietenkään voi miellyttää ja minua ei kirjan päätös tosiaan miellyttänyt. Mutta aina ei voi voittaa.

Tideline on Penny Hancokin esikoiskirja (tammikuu 2012). Toinen kirja Pennyltä ilmestyy huhtikuussa 2013 nimellä Meantime. Meantime vaikuttaa kuvauksen puolesta kiehtovalta, joten se menee ehdottomasti lukulistalle sen ilmestyttyä.

Tidelinen saa AdLibriksestä englanninkielisenä. Sitä ei käsittääkseni ole suomen kielelle käännetty.

perjantai 10. elokuuta 2012

Nimeltään Grace

Margaret Atwood: Alias Grace

Sonja haastoi minut lukemaan tämän kirjan Ota riski ja rakastu kirjaan - haasteen myötä. Kirja vaikuttikin heti mielenkiintoiselta ja tartuin siihen innolla odotukset korkealla.

En tiedä leijailivatko odotukseni hieman liian korkealla, sillä vaikka pidin kirjasta, se jätti silti minut tietyllä tapaa tyhjäksi.

Asetelma on kiehtova: Vasta 16-vuotias Grace Marks on tuomittu vankilaan osallisena työnantajansa ja hänen taloudenhoitajansa/rakastajansa murhiin. Pääjehuna pidetty James McDermott tuomittiin kuolemaan.

Totuutta tapahtumienkulusta ei tietäne kukaan (paitsi ehkä Grace, joka ei muista niistä juuri mitään) ja spekulaatiot käyvät kuumana.

Gracella on takanaan joukko tukijoita, jotka yrittävät saada hänelle armahduksen ja vapauttaa vankilasta.

Täytyy heti todeta, että Margaret Atwood on loistava kynänkäyttäjä, taitava kirjoittaja. Kirjan kieli on kaunista ja kuvailevaa, rikasta sanastoltaan. Jopa niinkin rikasta, että piti pitkästä aikaa turvautua sanakirjaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvulle, joten uskoakseni osa Atwoodin käyttämistä sanoista ovat tuolloin olleet tavanomaisempia, nyt ehkä jo osin vanhentuneet. Mutta se tekeekin ajankuvauksesta uskottavan.

Minua kiehtoikin kovasti tavat ja etiketit liittyen aikakauteen. Ne valottuvat Gracen kertoessa tarinaansa alkaen useita vuosia ennen kohtalokkaita murhia sekä kirjan nykyhetkessä. Gracen luona säännöllisesti vieraileva tohtori Simon Jordan yrittää penkoa totuutta murhista. Samalla valottuu hänenkin yksityiselämänsä ja ajatuksensa.

Pidin aluksi Simonista, mutta kirjan edetessä hän alkoi etoa minua. Samoin kävi monille muillekin kirjan henkilöille. Vaikka suurin osa kirjasta kertoo tapahtumat Gracen kertomana, jää Grace jotenkin etäiseksi, persoonattomaksi. En vain saa otetta hänestä.

Toisinaan tulikin tunne, että Atwood oli niin keskittynyt kauniin, koukeroisen ja ajoittain monitulkintaisenkin kielen kirjoittamiseen, että itse asia jää sivuun. Kun nyt ajattelen tarinaa kokonaisuudessaan luettuani kirjan olen hieman pettynyt.

En löydä varsinaisia huippuja kirjasta, vaan se kulkee melko tasaisesti alusta loppuun muutamaa yllätystä lukuun ottamatta. Odotin jotain järisyttävää paljastusta murhien tai minkä tahansa suhteen, mutta sellaista ei tullut. Atwood mielestäni vihjailee liikaa ja jättää liian paljon avoimia kysymyksiä.

Kirjan tapahtumat etenkin loppupuolella voi tulkita melko monella tavalla. Näiden muutaman yllättävän tapauksen kohdalla odotin jotain erilaista, jotain juonen kannalta erityisen oleellista. Niin ei käynyt tai sitten en vain tajunnut.

Vaikea tietenkin tajuta, kun mitään ei kerrota suoraan, vaan lukijan pitää itse pohtia ja päättää, mihin tulkintaan haluaa päätyä. Se on joskus hyvä asia, mutta liikaa käytettynä ärsyttää.

Kaiken kaikkiaan Alias Grace oli kuitenkin kiehtova lukukokemus. Tässä tapauksessa kyllä eniten kielensä ja tunnelmansa suhteen, ei niinkään tapahtumien. Eli olen iloinen, että kirjan luin ja saatan ehkä joskus lukea jonkun muunkin Atwoodin kirjan.

Tämän kirjan tunnelma jää varmasti kummittelemaan päähäni pitkäksi aikaa, sen maisemat syöpyvät mieleeni. Ja kirjan alussa olevan runon, jossa kuvataan murhien tapahtumat, olen lukenut useita kertoja ja luen vielä kerran.

torstai 9. elokuuta 2012

Copycat-kansi: Kevyet mullat

Amma on jälleen järjestänyt hauskan Copycat-kirjankansikilpailun. En viime kerralla muistanut osallistua, mutta nyt on ihan pakko.

Inspiraatiokanneksi valitsin reilu vuosi sitten lukemani Belinda Bauerin Blacklands. Pysyttelin melko uskollisena esikuvalleni.


Kaikki tässä kannessa käyttämäni kuvat ovat ottamiani eli minulla on niihin kaikki oikeudet. Pääkallokuvan olen ottanut Floridassa Krokotiilifarmilla, taustakuvan läheisestä puistosta. Ja kovasti Photoshoppia päälle.

Tässä vertailuksi alkuperäinen kansi: sen on suunnitellut Claire Ward, kuvan on ottanut Ray Loughlin.


Kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa muidenkin kansia: ihanaa luovaa ilottelua luvassa! Jos oikein innostun, teen toisenkin kannen. Mutta katsoo nyt tuleeko inspis.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

16-vuotias ammattitappaja

Joskus tulee katseltua leffoja, mutta hyvin harvoin kirjaan niitä tänne. Yritän nyt ryhdistäytyä tällä saralla ihan vain itseäni varten, että muistaisin, mitä on tullut katsottua.

En välttämättä jaksa paljon elokuvista kirjoittaa, joten suurimman osan vain listaan trailerin kera.

Eilen katsoin elokuvan nimeltä Hanna. Hanna varttuu isänsä kanssa syrjäisessä metsässä, jossa isä koulii tyttärestään ammattiappajan.

Miksi, se selviää ajallaan. Ja kuka Hanna lopulta oikein on ja miksi hänet halutaan tappaa?

Tykkäsin tästä elokuvasta, vaikka suuri osa tästä oli melkoista räiskintää ja jahtaamista. Tässä oli kuitenkin pointtia ja pidin erityisesti leffan musiikista. Se ei yllä tehokeinona samalle tasolle esim. Kill Billien kanssa, mutta kiinnitti huomioni positiivisella tavalla.


Traileri alla



Katsoin jokunen aika sitten myös erään toisen action-leffan, joka minulle edustaa sellaista aivotonta räiskintää, josta en pidä. Elokuvan nimi on Battle Los Angeles.

Joka ikinen henkilö jäi etäiseksi ja mielenkiinnottomaksi ja elokuvassa keskityttiinkin lähinnä tappamaan alieneita. Boring, varsinkin kun etäisten henkilöhahmojen takia ei jaksanut edes jännittää kuka kuolee jne.