Hae tästä blogista

perjantai 31. joulukuuta 2010

Kuollut kuin kivi


Charlaine Harris: Dead as a Doornail



Luin tämän kirjan jo pari kuukautta sitten, mutta nähtävästi en muistanut kirjoittaa siitä mitään. Tämä on siis viides lukemani Sookie Stackhouse –kirja.

Olen nyt kieltämättä jo vähän sekaisin näiden kirjojen tapahtumien kanssa. Täytyy lehteillä tässä samalla kyseistä kirjaa, sillä nyt alkaa mennä kirjojen tapahtumat sekaisin. Minulla on kuitenkin pakkomielle kirjoittaa tästäkin jotain, sillä aion lukea koko sarjan ja haluan merkinnon jokaisesta kirjasta.

Eric sai muistinsa takaisin, mutta ajanjaksolta, jolloin muisti pimeni, hänellä ei ole muistikuvia. Ainoastaan Sookie tietää kaiken, mutta hän on visusti päättänyt pitää suurimman osan tapahtumista omana tietonaan. Sookie ja Eric (Eric tietämättään) jakavat synkän salaisuuden.

Tässä kirjassa keskitytään kuitenkin enemmänkin Sookien veljeen, Jasoniin, joka on saanut tartunnan – hän on werepanther. Samoihin aikoihin alueella liikkuu murhaaja, joka listii paikallisia shiftereitä. Sookie alkaa selvittää asiaa, sillä hänen läheisensä voivat olla vaarassa.

Shifterit ovat ihmisiä, jotka voivat halutessaan muuttua joksikin eläimeksi. Tässä kirjassa valotetaankin enemmän Shifterssien ja were:n välisiä suhteita ja politiikkaa. En käy niitä tässä kuvailemaan – se selviää lukemalla.

Muuta ei nyt tulekaan kirjasta mieleeni, joten turha tässä on tämän enempää avautua. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kirja, joka näin nopsaan unohtuu, ei voi olla kovin merkittävä lukuelämys. Eli samaa kamaa ilmeisesti oli tämäkin kirja kuin edeltäjänsä.

Mutta koska nyt olen lukenut noin puolet tästä kirjasarjasta, niin aion toki lukea loputkin. Kenties muistini palailee pätkittäin seuraavaan osaan tarttuessani.

perjantai 24. joulukuuta 2010

Psykopaatti-isä ja poika


Augusten Burroughs: A Wolf at the Table



Sain tämän (ja muutaman muunkin) kirjan ystävältäni Susalta about kuukausi sitten ollessani hänen luonaan kylässä.

Juttelimme kirjoista ja meillä onkin paljon yhteisiä intressejä niiden suhteen.


Augusten Burroughs oli minulle ennestään tuntematon nimi. Hän onkin ollut kohtalaisen tuottelias kirjoittaja. Suurin osa – ellei kaikki, en ole varma – hänen kirjoistaan tosin käsittelee tavalla tai toisella hänen lapsuuttaan ja menneisyyttään.

Burroughsin tragedia on se, että hän on näkymätön – näkymätön isälleen. A Wolf at the Table kuvaa Burroughsin pakkomielteenomaista tarvetta saada isänsä huomio, olla rakastettu. Julmasti isä kuitenkin kerta toisensa jälkeen kääntää omalle pojalleen selkänsä, ei ole läsnä, ei ota syliin, ei koske.

Isä on emotionaalisesti kuollut ja pelottava sekä käyttää henkistä väkivaltaa lapseensa. Burroughsin äidistä on turvaa silloin kun on. Äiti on kuitenkin itse henkisesti sairas, joten kyky huolehtia lapsestaan ei ole maailman paras. Koko perhe – Burroughsin isoveljeä myöten – on jotenkin vinksallaan.

Ne, jotka eivät tajua vanhempien valtaa lapseensa, voisivat lukea tämän. Kaikkea ei voi järjellä selittää. On tehty tutkimuksia, joissa on havaittu. että mm. alkoholistiperheen lapset ovat erityisen lojaaleja alkoholistivanhemmalleen (tai vanhemmilleen, jos molemmat ovat alkoholisteja). He suojelevat, peittelevät heidän jälkiään, puolustavat.

Ja ennen kaikkea jaksavat toivoa tiettyyn pisteeseen asti, että lopulta heidät huomataan, lopulta heitä rakastetaan, lopulta kaikki muuttuu. Lapsi on aina riippuvainen vanhemmistaan. Tämän suhteen väärin käyttäminen luo traumoja – moni tekijä sitten vaikuttaa siihen millaisia.

Kyse ei kuitenkaan ole mistään lapsen valitsemasta asenteesta. Kyse on siitä, että lapsi ei ymmärrä. Lapsi on puhdas paperi, jonka sairaat vanhemmat voivat tuhria, sutata, pilata. Jotkut selviävät siitä lopulta, joskus. Jotkut eivät koskaan eivätkä he sitä ole täällä enää edes kertomassa.

Tämä kirja on siis ennen kaikkea kuvaus Augusten Burroughsin ja hänen emotionaalisesti kyvyttömän isänsä suhteesta etenkin lapsuus- ja varhaisteinivuosina.

Burroughsin aiemmin kirjoittama kirja Running with Scissors käsittelee taasen Burroughsin elämää sen jälkeen, kun hänen vanhempansa erosivat ja hän muutti asumaan äitinsä psykiatrin taloon.

Tämän jälkeen on vielä kirja, Dry, joka kuvaa Burroughsin elämää aikuisena. Myös Burroughsin isoveli on kirjoittanut kirjan veljensä innoittamana. Mutta palaan siihen myöhemmin. Luen ensin tuon Running with Scissors (jahka saan sen käsiini), sitten Dry:n (kiitos, Susa, siitäkin kirjasta!).

***

A Wolf at the Table on saatavilla ainakin AdLibriksessä, tosin vain englanninkielisenä. Sen sijaan sekä Running with Scissors ja Dry on saatavilla myös suomeksi.

Suosittelen lukemaan aluperäiskielellä, jos muutenkin luet englanninkielisiä kirjoja. Teksti on helppoa englantia.

torstai 16. joulukuuta 2010

Papin taival on täynnä kuoppia



Kirsti Ellilä: Pelastusrenkaita



Tämä kirja on lähes suoraa jatkoa edeltäjälleen Pappia kyydissä. Oli mukava palata jälleen Matleenan maailmaan.


Matleena teki päätöksensä ja ryhtyi papiksi (entisen) aviomiehensä, Auliksen, kovasta vastustuksesta huolimatta. Papiksi ryhtyminen lienee suurin syy avioerolle, mutta kyllä siinä taustalla oli muitakin ongelmia.

Matleena oli nuori avioituessaan Auliksen kanssa ja selvää on, että mielipiteet ja käsitykset elämästä – miksei siis myös uskosta – voivat muuttua. Paitsi Auliksen mielestä.

Elämä ei kuitenkaan ole ihan mutkatonta eronkaan jälkeen, sillä Matleena huomaa toimivansa ikään kuin piikana perheelleen. Hän käy entisessä kodissaan hoitamassa kotityöt samaan tapaan kuin ennenkin Auliksen ollessa mielestäni aika kyvytön pyörittämään taloutta.

Ystävänsä ehdotuksesta Matleena liittyy eroryhmään, jossa on tarkoitus tehdä erosta miellyttävä oppimiskokemus. Samoihin aikoihin kuvioihin astuu myös nuori mies, Pyry, johon matleena ihastuu. Juorumyllyt jauhavat ja siinä pitää yhden sun toisenkin pohtia omia motiivejaan.


Kirja on tyyliltää samanlainen kuin edeltäjänsäkin – lempeän humoristinen. ihmiset eivät ole täydellisiä, ei myöskään Matleena, mikä tekee kirjasta uskottavan, vaikka monet asiat siitä onkin tuotu kärjistäen esille. Mutta mielestäni kärjistys toimii ja se tuo kirjaan juuri sen ihastuttavan huumorin, joka on tuttu muistakin lukemistani Ellilän kirjoista.

Kirja on sinänsä myös ajankohtainen, että siinä sivutaan niitä ennakkoluuloja, joita homoparit voivat saada osakseen. Moni asia jää avoimeksi, mutta parasta mielestäni onkin se, että kirja herättää lukijan ajattelemaan ja pohtimaan näitä asioita itse. Miten itse toimisin tuollaisessa tilanteessa, mitä neuvoja voisin antaa vai voiko toista edes neuvoa?

Kirsti Ellilä on kirjoittanut paljon muutakin, myös mm. lastenkirjoja. Minusta tuntuu, että aion tutustua niihinkin. Koskaan ei ole liian myöhäistä lukea lastenkirjoja!


Kirsti Ellilän blogi
.
Kirsti Ellilän kotisivut.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Väliaikatiedote


En ole lopettanut tätä blogia, vaikken tänne ole mitään hetkeen päivittänytkään. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että en ole lukenut vähään aikaan mitään.

Nyt lukeminen taas maittaa ja olen saanut paljon uusia mielenkiintoisia kirjoja ja kirjavinkkejä.


***


Ps. Minulla on myös toinen blogi, joka ei käsittele kirjoja. Siellä on lähinnä kuvia Lontoosta ja yleistä lätinää sekä joskus matkajuttuja, jos olen ollut jossain.

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Arvoille kyytiä


Kirsti Ellilä: Pappia kyydissä


Haluan tässä aluksi kiittää Kirstiä hänen vainvannäöstään: hän ystävällisesti osti pyynnöstäni minulle kirjansa Pappia kyydissä ja Pelasturenkaita ja lähetti ne minulle tänne. Luin viime kesänä Miehen tuoksun ja ihastuin Ellilän tyyliin.

Ankarasta metsästyksestä huolimatta en lyhyen suomilomani aikana ehtinyt löytää noita kirjoja mistään – hävytöntä! Vietin tosi metsästyskauteni jota kuinkin keskellä ei mitään, joten saalistusmahdollisuudet olivat aika rajalliset.

Mutta itse kirjaan. Kirjassa tapaamme Miehen tuoksusta tutun Matleenan, tosin ajassa palataan taakse päin.

Matleenan elämä on näennäisen seesteistä, kunneshän alkaa kyseenalaistaa omia käsityksiään raamatusta ja kirkosta ja etenkin naispappeudesta. Matleenan mies on pappi, joka vastustaa vakaumuksellisesti naispappeutta.

Matleena itse olisi pappimisvihkimistä vaille pappi, mutta koska hän jakaa saman vakaumuksen kuin miehensä, ei papiksi rytyminen tule kuulonkaan.

Jos ei kirkkoaiheet kiinnosta, se ei ole este lukea tätä kirjaa. Tämä kirja ei nimittäin ole mikään saarna, vaan lämpimällä huumorilla ja sarkasmilla kirjoitettu oivaltava ja kaunis kuvaus perheestä, jonka kulissit alkavat hiljalleen rapistua.

Ihmiset kasvavat, ihmiset muuttuvat ja siinä matkan varrella voivat arvotkin muuttua – etenkin, jos ne eivät pohjimmiltaankaan ole omia.

Henkilöhahmot ovat inhimillisiä, mikä tekee kirjasta miellyttävän ja helposti samastuttavan. Inhimillisyydellä tarkoitan sitä, että kullakin on puutteensa, mutta myös vahvuutensa. Toisinaan tekisi mieli ravistella Matleenaa, välillä hävettää hänen puolestaan.

Onneksi on vielä Pelastusrenkaita odottamassa hyllyssä! Säästän sen siihen asti, kunnes palaan matkoilta reilun parin viikon kulttua.

Tästä kirjasta minulla olisi ollut enemmänkin kirjoitettavaa, mutta nyt ei ehdi (olen jo kaksi kirjaa jäljessä arvosteluista ja minulla on pakkomielle kirjoittaa edes jotain jokaisesta lukemastani kirjasta) ja jotenkin nyt ei vain ajatuksia eikä tekstiä tule.

Mutta missään tapauksessa se ei ole kirjan vika, tämä oli yhtä nautittava lukukokemus kuin Miehen tuoksu.


Kirsti Ellilän blogi.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Muistinmenetys ja "muutama" kyynel


Charlaine Harris: Dead to the world


Tämä on neljäs Sookie Stackhouse –kirja.

Nyt alan olla jo melkoisen täynnä koko Sookieta, joten tämän jälkeen luen hetken jotain muuta ennen kuin palaan tähän sarjaan. Kaikki kirjat odottavat kyllä hyllyssä ja aion ehdottomasti kyllä lukea ne.


Mutta asiaan. Tällä kertaa pitää pelastaa komea ja seksikäs viidennen alueen sheriffi Eric, jolta on pyyhkäisty muisti pois. Sookie löytää sattumalta hänet lähimetsästä ollessaan matkalla kotiin ja noukkii sekavan Ericin kyytiinsä. Pian myös Sookien veli, Jason, katoaa. Liittyvätkö tapaukset toisiinsa, pohditaan. Onko Jason edes elossa?

Vamppien keskellä alkaa armoton selvittely, miten näin on käynyt ja miten saadaan Ericin muisti takaisin. Päätetään, että Eric sijoittuu Sookielle siksi aikaa, kun vampyyriystävät selvittelevät asiaa. Luonnollisesti Sookiella ei ole paljon asiaan sanomista ja Jasonin katoaminenkin kirvoittaa kyyneleet hänen silmiinsä.

Niitä kyyneleitä saadaan tässäkin kirjassa kokea aimo annos – milloin mistäkin syystä. Mutta onneksi on muistinsa menettänyt ja jotenkin ihanan haavoittuvainen ja avuton Eric, johon Sookie voi nojautua. Ja mikäs siinä nojatessa, kun suhde Billin kanssa on katkolla ja Bill itse matkoilla.

Kirja on samaa Sookie-kamaa kuin edellisetkin. Hieman kyllä pitkästyin tätä lukiessani – siis hieman enemmän kuin noita edellisia lukiessani. Silti on pakko lukea, koska haluan tietää, miten näille jo tutuksi tulleille henkilöille käy.

Sitä paitsi lopussa tapahtuu mielenkiintoinen käänne, jota puidaan seuraavassa kirjassa. Enempää en kerro.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Itkua ja hammastenkiristystä Jacksonissa


Charlaine Harris: Club Dead

Tämä on Sookie Stackhouse-sarjan kolmas kirja.

Tällä kertaa täytyy vaihteeksi pelastaa Bill, joka siis on Sookien miesystävä.

Suhteessa on tosin ilmennyt säröjä, sillä Bill on jo jonkin aikaa ollut muissa maailmoissa eikä ole huomioinut Sookieta tarpeeksi. Ja sitten yhtäkkiä Bill katoaa.

Eric-vampyyri (tuttu edellisistäkin kirjoista) rientää kertomaan uutiset Sookielle saadakseen selville, mitä Bill oli puuhastelemassa ja sitä kautta selvitettyä hänen olinpaikkansa.

Luonnollisesti Sookien pitää auttaa etsinnöissä – siitäkin huolimatta, että näyttää siltä, että Bill on pettänyt hänet (Sookien) ja lyönyt hynttyyt yhteen toisen naisen kanssa.

Tällä kertaa matkustetaan Jacksoniin, Mississippiin. Siellä Sookiella on opas/turvahenkilö, jonka on tarkoitus viedä hänet klubille, jonne ei ihan niin vain lampsita sisään. Sookien tarkoitus on selvittää Billin olinpaikka kuuntelemalla ihmisten ajatuksia.

Sookiesta kuoriutuukin varsinainen lutka tässä kirjassa. Sookie ihastuu tai vähintäänkin tuntee fyysistä vetoa oppaaseensa, Alcidiin. Heidän välillään kihelmöi seksuaalinen halu. Myöhemmin Sookien pöksyt kostuvat myös Ericistä ja melkein tapahtuu penetraatio.

Tuttuun tapaan Sookie itkee joka toisella sivulla (liioitellusti sanottuna) ja milloin mistäkin syystä. Luonnollisesti hän myös on lähellä kuolemaa useita kertoja tämän yhden kirjan aikana.

Eli samaa kamaa tämä on kuin edellisetkin. Jostain syystä on vain pakko lukea.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Verta ja kyyneleitä Dallasissa


Charlaine Harris: Living Dead in Dallas
(Suomennos Verenjanoa Dallasissa)


Sookie Stackhouse -kirjan toisessa osassa matkataan Dallasiin, kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää.

Edellisen kirjan tapahtumista on aikaa muutama kuukausi ja Sookien ja Billien suhde on vakiintunut. Siis mitä nyt voi vakiintua parissa kuukaudessa. Intohimoa puolin ja toisin on olemassa edelleen, mikä ei varmaan ole ihme niin lyhyen ajan jälkeen.

Mutta joo, siihen juoneen: Sookie joutuu tappavan hyökkäyksen uhriksi. Vampyyrit pelastavat hänet ja hän jää kiitollisuudenvelkaan.

Lienee selvää, että vamppien niin halutessa hänen tulee tehdä heille töitä. Ja tämä uusi toimeksianto johdattaakin hänet Dallasiin Billin kanssa.

Jos nyt joku asia kummastuttaa, niin Sookien isoäidin kuoleman vähäinen vaikutus Sookieen. Tai sitten sitä ei vain osata tuoda esille, kun tokihan Sookiella on parempaakin tekemistä kuin miettiä kuollutta isoäitiään: esim. mitä sitä panisi päällensä clubille, onko tarpeeksi kaunis jne.

Ja totta kai pari kyyneltä vierähtää, kun Sookie näkee itsensä hissinpelistä ja havaitsee näyttävänsä kaamealta (vaikka oikeasti hän on kaunis ja tisstikit on isot!).

Eihän siinä mitään, jos olisi normi ilta takana, mutta miten joku voi itkeä naamatauluaan hississä sen jälkeen, kun on melkein kuollut?!

Tämä itkukohtaus siis tapahtui monien järistyttävien tapahtumien jälkeen. Jotenkon tuota itkua ei sillä lailla enää jaksa, kun sitä tapahtuu koko ajan.

Ja kaikesta tästä huolimatta minulla on nyt kolmas Sookie-kirja kesken: Club Dead. Kuten jo tuossa edellisessa postauksessa mainitsin (vai mainitsinko? Anyway, en jaksa tarkistaa), tässä on jotain samaa kuin Eppu Nuotion Pii Marin –kirjoissa. En pidä päähenkilöstä, mutta silti koko sarja on pakko lukea.

Näitä kirjoa ei muuten missään tapauksessa kannata lukea suomeksi. Englanti näissä kirjoissa on helppoa ja simppeliä, joten kannattaa lukea alkuperäiskielellä.

AdLibriksestä
näyttäisi löytyvän suuri osa sarjan kirjoista, joita on yhdeksän ja kymmenes tulossa.

Huom: Tämä arvio on kirjoitettu viime yönä kännissä, mutta olen edelleen samaa mieltä kirjasta, vaikkei teksti nyt ihan johdonmukaista olekaan. Mutta minäpä en olekaan kriitikko, vaan tavallinen lukija.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Vampyyrejä ja ajatustenlukua


Charlaine Harris: Dead until dark (suomennos Veren voima)


Moni on varmaan kuullut True Blood –televisiosarjasta. Minäkin olen kuullut (mutta en katsonut ja tuskin aion katsoakaan), muttei minulla ollut muuta käsitystä siitä, kuin että siinä on vampyyrejä. Ja se paljon kohuttu Sookie Stackhouse.

WHS Smithillä (yleensä käyn siellä vain hiplailemassa kirjoja ja tilaan ne sitten halvemmalla Amazonista) sattui olemaan tarjous, jossa tätä Stackhouse-kirjasarjaa sai edullisesti, joten ostin pari ekaa osaa.

Minähän en noin yleisesti ottaen lue fantasiaa eikä tätäkään voi mielestäni kutsua fantasiaksi siinä mielessä, miten varsinaisen fantasian itse koen. Se on tiettty makuasia.

Eletään maassa, joka on hyvin nykyisen kaltainen. Ainoana erotuksena on, että mukana menossa on vampyyrejä ja ilmenee pian, että muitakin yliluonnollisia hahmoja. Vampyyrien ja ihmisten rinnakkaiselo ei kuitenkaan aina ole ihan mutkatonta ja ennakkoluulot jylläävät.

Sookie Stackhouse ei ole vampyyri, mutta ei ihan tavallinenkaan tallaaja: hän pystyy lukemaan ihmisten ajatuksia. Tämä hänen kykynsä ei kuitenkaan toimi vampyyreihin.

Kykynsä takia hänen on vaikea luoda mm. läheisiä suhteita miehiin: toisten ajatusten kuuleminen ei ole aina mukavaa ja ajatusten blockaaminen on raskasta.

Mutta sitten tulee Bill, joka on vampyyri eikä Sookie pääse hänen mieleensä. Mikä ihana rauha ja hiljaisuus – ja yllättäen (eli varsin ennalta arvattavasti) syntyy romanssinpoikainen näiden kahden välille.

Tämä ensimmäinen kirja on aika pitkälti tutustumista uuteen ympäristöön ja hahmoihin. Toki mukana menossa on muutama murha ja niitä sitten selvitellään.

Kirja huvitti minua etenkin alkupuolella. Kirjailijalla oli tarve vakuuttaa, että Sookien rakkauselämän olemattomuus ei suinkaan johtunut siitä, että hän olisi ruma (ei missään tapauksessa – päinvastoin!), vaan nimenomaan hänen kyvystään lukea toisten ajatuksia, joka eristi häntä muista. Ja Sookieta on myös siunattu komealla etuvarustuksella, pitäkää se mielessä.

Ja vaikka Sookie ei ole käynyt kouluja, hän ei ole tyhmä. Minusta kirjailija ei ole ihan osannut tuoda esille Sookien älykkyyttä. Pikemminkin hän vaikuttaa kohtalaisen tavalliselta blondilta, jopa naiivilta. Mutta sekin lienee makuasia.

Pitää nyt ihan tässä välissä verrata tätä kirjaa Eppu Nuotion Pii Marin-kirjasarjaan. Näillä kahdellahan ei ole mitään yhteistä oikeasti, paitsi minun silmissäni molempien kirjailijoiden luomat päähenkilöt ovat hieman rasittavia ja vähän yksinkertaisia.

Silti olen jo tämän ensimmäisen kirjan jälkeen lukenut toisen sarjan kirja: Living Dead in Dallas. Teen siitä oman arvionsa. Tämä kirjoitus on nyt ikään kuin alustuksena tälle kirjasarjalle.

Olen myös tilannut lisää tätä sarjaa ja enää puuttuukin kolme sarjan kirjaa (plus yksi eli kymmenes, joka ei käsittääkseni ole vielä ilmestynyt). Nämä on vain pakko lukea.

Minulla on tässä motiivina jokin sama juttu kuin niissä Eppu nuotion Pii Marin –kirjoissa, ja jota en osaa selittää. Pakko nyt lukea kaikki, kun kerran sarjan lukemisen aloitti.

Dead Until Darkin kieli (kuten Living dead in Dallasin ja varmaan loppujen muidenkin) on muuten todella helppoa ja simppeliä englantia. Jos englantia taitaa, niin suosittelen lukemaan alkuperäiskielellä: ainakin AdLibriksessä on jo useita osia tarjolla.

Suomeksi tätä Stackhouse-sarjaa on käsittääkseni käännetty vasta kaksi kirjaa, mutta kolmas on kaiketi tulossa.

perjantai 17. syyskuuta 2010

Puolikas Keltaista Aurinkoa


Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa



Kiinnostuin Keltaisesta auringosta kirjasta luettuani Iidamarin mietteitä siitä. Näin kauan kesti saada kirja käsiini ja lukea.

Ostin kirjan lentokentältä, kun se sattui siellä osumaan silmääni. Muutenkin minulle on tullut tavaksi ostella Suomen kentältä viime hetken suomenkieliset kirjat, vaikka ne onkin ylihinnoiteltu.

Tämä kannatti ehdottomasti ostaa ja lukea. Minua kiinnostaa Afrikka ja kiehtoo sen monikulttuurisuus ja salaperäisyys.

Puolikas keltaista aurinkoa kertoo 1960-luvun elämästä Nigeriassa ja Biafran sodasta lähinnä siivilien näkökulomasta. Luonnollsesti kirja on fiktiivinen, mutta sen kuvaukset ovat hyvin aidon tuntuisia.

Kirjan keskeisiä henkilöitä ovat sisarukset Olanna ja Kainene, Olannan miesystävä-opettaja Odenigbo ja englantilainen idealisti Richard sekä palvelija Ugwu.

Kirjan voisi tavallaan jakaa kahteen osaan vaikkapa aika ennen Biafran sotaa ja Biafran sota-aika. Sodan jaloista ei pääse karkuun, se koskettaa lopulta kaikkia – tavalla tai toisella.

Tästä ei pidä päätellä, että kirja on sotakirja. Ei ole, vaikka sota siinä suurta osaa näytteleekin. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kertomus rakkaudesta, ystävyydestä, väärinkäsityksistä ja eri kulttuureista/heimoista, sekä tietenkin väkevistä ihmiskohtaloista.

Tätä kirjaa ei oikein voi selittää, se pitää lukea, aistia. Jos Afrikka noin yleisesti ottaen kiinnostaa, niin tämä kannattaa taatusti lukea. Kuusisataa sivua tuli luettua kuin huomaamatta, niin hyvin tämä tempaisi mukanaan.

Menee ehdottomasti suosikkeihini.

lauantai 28. elokuuta 2010

Elämän Rouva


Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad

Tämä olikin ensimmäinen kirja, jonka Eeva Joenpellolta olen lukenut. Halusin saada mukaani suomilomalla suomenkielistä ja suomalaista kirjallisuutta.

Koska vietin suuren osan ajasta aika syrjäseudulla, eivät kirjamarkkinat olleet päätä huimaavat. Kolusin lähinnä kirppiksiä ja sieltä tämäkin kirja tarttui käteeni – onneksi.

kirjan takateksti ei nyt niin houkutteleva ollut, mutta valitsinkin sen (kirjan) lähinnä pituuden (noin 500 sivua) perusteella. Mitä pidempi kirja, sen parempi.

Rouva Glad on ehtinyt elämässään kolmesti naimisiin. Kukin avioliitto on omalla tavallaan dramaattinen ja niille kaikille on yhteistä se, että miehet ovat kuolleet ja rouva Glad on jäänyt yksin. Rouva Glad ei kuitenkaan ole lannistunut, vaan aina jatkanut elämäänsä.

Gladin avioliitot käydään läpi takautumina. Kirja alkaa nykyajasta ja siitä, kun rouva Glad tutustuu pienen paikkakuntansa uuteen, hieman kummalliseen nimismieheen. Heidän välilleen syntyy erikoinen ystävyyssuhde. Tulee tunne, että he tarvitsevat toisiaan, mutta kumpikin omista itsekkäistä lähtökohdistaan.

Kirja on ennen kaikkea mielestäni henkilökuvauksen tapainen teos rouva Gladista ja myös siitä, miten eri tavoin ihmiset voivat tulkita samaa tilannetta. Tai miten aika muuttaa muistikuvia.

Rouva Glad ei ole mitenkän erityisen miellyttävä ihminen, vaikka osaa sellainen toki ollakin. varmasti hän myös omasta mielestään on hyvä ihminen, sillä hän tuskin näkee vikaa itsessään. Sen sijaan hän näkee vikoja ja puutteita toisissa.

Silti huomaan ihmeekseni jopa pitäväni tästä rouvasta. Jokin hänessä tenhoaa. Mietin voiko se johtua siitä, että ajoittaisesta ilkeydestään ja arvostelukyvynpuutteestaan huolimatta hän kokee itse olevansa vilpitön. Hän ei ehkä oikeasti vain tajua.

Tätä kirjaa on vaikea selittää, se pitää lukea. Luulen myös, että tämä saattaa olla sellainen kirja, joka jakaa lukijat aika lailla kahtia: Osa ei ehkä voi sietää, osa pitää. Mene ja tiedä. Minä lisään tämän kuitenkin suosikkeihini.


***

Satuinpa muuten ostamaan pari muutakin Eeva Joenpellon kirjaa tuliaisiksi itselleni: Vetää kaikista ovista sekä Kuin kekäle kädessä.

Kummatkaan kirjat eivät sano minulle juuri mitään. Tosin pikainen googletus toi tietoa, että teos Vetää kaikista ovista aloittaa kirjasarjan. Minulla kävi tuuri kirjavalinnassa, sillä sarjan toinen kirja on Kuin kekäle kädessä.

Jos olisin tiennyt, että kyseessä on kirjasarja, en olisi ehkä ostanut näitä kirjoja. Tai sitten olisin ostanut ne kaikki. Kirppiksellä nimittäin oli paljon Joenpellon kirjoja. Mutta ehkä täydennän sarjaa sitten ensi kerralla, jos pidän lukemastani.

Kuulisin mielelläni Eeva Joenpeltoa lukeneiden mielipiteitä hänen kirjoistaan!

Tyttö ja helmikorvakoru


Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru


Tässäpä vasta kirjallinen helmi, jonka lukemista olen jostain syystä vain siirtänyt ja siirtänyt.

Griet asuu pikkukylässä käyhien vanhempien kanssa. Koska Grietin isä on sokeutunut eikä voi enää työskennellä ja rahasta on pulaa, ehdotetaan Grietiä kylään muuttaneen pasiskunnan palveljaksi. Griet saa paikan ja muuttaa pariskunnan taloon, jossa myös vaimon äiti asuu.

Talon isäntä on kuuluisa taidemaalari Vermeer. Griet kiinnostuu hänen työstään ja maalaamisesta ja löytää lohtua Vermeerin ateljeesta vaikean arjen keskellä.

Pidin valtavasti kirjan tunnelmasta ja Chevalierin taidosta kuvata tuota pientä hollantilaista kylää. Kirjassa eletään 1600-lukua ja pelkästään ajankohdan tavat ja käytännöt ovat kiehtovia ja muistuttavat siitä yksinkertaisuudesta, joka muinoin vallitsi.

Tämän kirjan haluan ehdottomasti lisätä suosikkini-kategoriaan.

tiistai 24. elokuuta 2010

Kuka murhasi maahanmuuttajan

Nyt voi tulla useampikin päivitys lyhyessä ajassa, sillä en ole jaksanut reaaliajassa kirjoittaa kaikista lukemistani kirjoistani.

Minulla on kuitenkin pakkomielle sanoa edes muutama sana jokaisesta lukemastani kirjasta (koska tämä blogi on myös itselleni muistio siitä, mitä olen lukenut), joten täältä pesee.





Eppu Nuotio: Varjo


Varjo on Nuotion neljäs Pii marin –romaani. Koska olen lukenut kaikki edellisetkin, oli tämäkin pakko lukea.

Ei silti kannata ajatella, että tämä kirjasarja olisi mitenkään erityisen taitavasti kirjoitettu ja jännittävä. Varjo on samaa tyyliä kuin muutkin Pii Marin –sarjan kirjat eli tapahtumien tykitystä ilman sen kummempia tunteita.

Syy, miksi kuitenkin tämäkin kirja oli pakko lukea, oli yksinomaan mielenkiinto Piin ja poliisi Heinon suhteen tilasta. Jokin näissä kirjoissa koukuttaa, vaikka ajoittain lukeminen jopa tylsistyttää. Tylsistyminen menee kuitenkin aika nopeasti ohi ja onneksi kirjakin on lyhyt.

Varjossa selvitellään maahamuuttaja-morsiamen murhaa. Pii saa myös tietää enemmän biologisesta isästään mm. sen, ettei hän välttämättä kuollutkaan auto-onnettomuudessa: hänet ehkä murhattiin.

Siinäpä juonen ydin olikin parissa lauseessa. Luonnollisesti on pakko lukea seuraavakin sarjan kirja (Paine), joka on jo ilmestynytkin. Olen vain vähän jäljessä, kun suomalaisten kirjailijoiden kirjojen saaminen tänne on suuren työ takana.

Olen kirjoittanut muistakin Pii Marin –sarjan kirjoista. Jos kiinnostaa, ne ovat täällä.

Vaimoni on itsemurhapommittaja



Yasmina Khadra: Attentaatti


Menestyvän arabitaustaisen israelilaiskirurgin maailma murenee, kun hänen vaimonsa kuolee itsemurhaiskussa Tel Avivissa.

Kirurgi alkaa selvittää vaimonsa kuolemaa, sillä hänen on vaikea kuvitella vaimoaan itsemurhapommi-iskun päätekijäksi.

Kirjaa on kehuttu mm. ajankohtaisesta aiheestaan ja siitä, että se valottaa juutalaisten ja palestiinalaisten välisiä poliittisia ristiriitoja – tai niiden taustoja pikemminkin. Tästä kirjasta siis pitäisi kaikesta päätellen sivistyneen ihmisen pitää.

Vaan enpä kummemmin pitänyt, joskaan en kärsinyt suuresti sitä lukiessani. Minusta kirjan tietoa antavaa merkitystä on liioiteltu. Asioita käsitellään enemmänkin tunnetasolla ja sivulauseissa, ei mitenkään niin syvällisesti kuten vähän toivoin.

Asioita ei pahemmin myöskään selitetä, vaan toitotetaan ilmoille usein muutamalla lauseella. Minä olisin jäänyt kaipaamaan perusteellisempaa selvitystä. Totta tiettenkin on, että kyseessä on romaani eikä mikään tutkielma, mutta siksipä en lähtisikään kiittelemään Attentaatin tiedollista antia.

Häiritseväksi koin myös kirjaan sopimattomat ja töksähtävät kuvaukset mm. ympäristöstä. Vertauskuvat olivat mielestäni ajoittain jopa huvittavia. Meinasin laittaa tähän muutaman sitaatin, mutta en jaksa nyt lehteillä kirjaa. Jos oikein innostun, lisään lainaukset jälkikäteen.

***

Olen lukenut myös Yasmina Khadran teoksen Pagdadin kutsu.

maanantai 26. heinäkuuta 2010

Miehen Tuoksu


Kirsti Ellilä: Miehen tuoksu



Olen ollut jo pitkään tietoinen Kirsti Ellilästä, vaikka ennen tätä en ollut yhtään hänen romaaniaan lukenut.
Haluja on kyllä ollut, mutta vasta jokin aika sitten sain hankittua hänen kirjansa nimeltä Miehen tuoksu.

Tarkoitukseni oli säästää se kotilukemiseksi, kun palaan viikon kuluttua Lontooseen. Pakko oli kuitenkin lehteillä kirjaa ja sitten luin sivun ja pari ja lopulta huomasin, etten maltakaan säästää lukemista kotiin asti.

Jotkin kirjat vain imevät mukaansa, Miehen tuoksu on sellainen. Tunnustan, ettei takakannen esittely ollut minun makuuni maailman houkuttelevin, mutta se mitä kirjasta tiesin muiden lukemana, houkutti lukemaan. Ja nyt ihmettelen, miten olen odottanut näin kauan.

Kirjan keskeinen henkilö on museossa työskentelevä Helmi. Museossa eletään kriittistä aikaa, sillä lopuillaan oleva teemanäyttely ei ole vetänyt toivotulla tavalla kävijöitä. Määrärahoja kaivattaisiin kuitenkin lisää ja kipeästi sekä myös tietenkin kävijöitä.

Uusi näyttelyidea syntyykin laivaseminaarissa. Mikäpäs houkuttelisi kävijöitä paremmin kuin erotiikka ja vaihteeksi naisen näkökulmasta: Mies seksuaaliobjektina. Helmi ei lämpene idealle, mutta koska enemmistön mukana on kuljettava, hänen on pakko totutella ajatukseen.

Minulla oli, kuten jo mainitsin, ennakkoluuloja kirjan suhteen. ”Kärsin” eräänlaisesta seksiähkystä – siksi kirjan takakansi huolestutti minua. Muille seksiähkyisille sanoisin, että ennakkoluulot pois. Tässä on erotiikkaa ja seksiä käsitelty aivan toisella tavalla.

idea johtaa toiseen yhä hullunkurisempaan ideaan, ja näyttelyn suunnittelun etenemistä on suorastaan nautittavaa seurata. Ja tapahtuuhan siinä sivussa kaikenlaista muutakin. Tosin kun idea on saatu alulle, pistää miehen tuoksu pään kuin pään sekaisin.

Ellilän kirjoitustyyli on humoristisen lempeä. Henkilöitä on kärjistetty, mutta se sopii kirjan luonteeseen ja kokonaisuuteen. Dialogit saivat ajoittain kahvin purskahtamaan suustani. Kirja on niin elävästi kirjoitettu, että koin olevani mukana tapahtumissa – en keskipisteenä tosin, vaan sivustaseuraajana. Vähän niin kuin Helmikin.

Kärjistyksestä ja ideoiden lennokkuudesta tuli hieman mieleeni jotkin Arto Paasilinnan teokset – hänellehän on ominaista kärjistää ihan hullunkurisuuteen asti. Tosin Kirsti Ellillällä on ihan oma tyylinsä. Sellainen tyyli, johon minä suoraan sanottuna ihastuin kovasti.

Minulla on vajaa viikko aikaa metsästää hänen teoksiaan. Täytyy ottaa ihan projektiksi, vaikka mahdollisuudet täällä periferiassa eivät olekaan maailman parhaat. Mutta olen aika hyvä etsimään.

Kirsti Ellilän blogi
.

Edit 27.7.2010:

Hömpän Helmissä on lisää arvosteluja Kirsti Ellilän kirjoista.

tiistai 20. heinäkuuta 2010

The Minds of Billy Milligan


Daniel Keyes: The Minds of Billy Milligan


Billy Milligan pidätetään kolmen naisen kidnappauksesta ja raiskauksesta. Oikeus toteaa hänet syyttömäksi ”by reason of insanity caused by multiple personality”.

Multiple personality tarkoittaa suomeksi sivupersoonahäiriötä. Billy Milliganilla on yhteensä 24 sivupersoonaa. Niistä 10 löydetään oikeudenkäynnin aikana, loput myöhemmin.

Kaikki sivupersoonat on esitelty kirjan alussa. kaikilla niillä on jokin erityinen tehtävä ”alkuperäisen” Billyn ”suojelemisessa”. Kirjan edetessä persoonat tulevat varsin tutuksi lukijalle. Hämmästyttävää on se, kuinka aidoilta nuo persoonat tuntuvat.

Toisaalta sivupersoonien aitous tuntuu luonnolliselta sitä taustaa vasten, että ”ydin” eli Billy Milligan itse on jo pitkään ollut ”nukkumassa”. Billy on ”laitettu nukkumaan”, koska hän on itsetuhoinen. Sivupersoonien on tarkoitus suojella itseään ja Billy koetaan uhkaksi kaikkien (sivupersoonien) turvallisuudelle.

Kirja alkaa Billyn pitätyksellä ja siitä, kun hän joutuu vankilaan ja oikeuden päätös - jossa Billy määräätään sairaalahoitoon - luetaan. Sen jälkeen palataan ajassa taakse päin, aina Billyn traagiseen lapsuuteen ja vaiherikkaaseen nuoruuteen asti.

On hämmästyttävää, kuinka monella tavalla lahjakas Billy on. Hän on loistava organisoimaan, taitava maalaamaan (useampi hänen sivupersoonistaan maalaa), tarvittaessa sivistynyt keskustelija, toisinaan aggressiivinen räkänokka riippuen ihan siitä, kuka persoonista on ”valokeilassa”.

Kirja on ajoittain surullisella tavalla humoristinen. Vaikeina ”mix-up”-aikoina sivupersoonat vaihtuvat tiuhaan eivätkä he ole tietoisia toistensa tekemisistä. Se auheuttaa surullisen koomisia tilanteita.

Täytyy antaa Daniel Keyesille tunnustusta hienosta kirjoitustyöstä ja kirjan rytmityksestä. Kirjaa on helppo lukea ja se on johdonmukainen. Se on ikään kuin romaanimuotoon kirjoitettu elämäkerta.

Olen aiemmin lukenut Flora Rheta Schreiberin kirjoittaman teoksen Sybil, joka kertoo naisesta, jolla on sivupersoonahäiriö.

keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

Wallander-sarjan päätösteos




Henning Mankell: Rauhaton Mies

Rauhaton mies päätti nyt sitten lopullisesti Kurt Wallander –sarjan.

Sarjan piti päättyä jo edelliseen Wallander-kirjaan (Ennen routaa), jonka julkaisusta on aikaa kymmenisen vuotta.


Nyt se on myös uskottava: Jatkoa ei enää tule. Olo on jotenkin haikea, sillä Wallander on tullut minulle jotenkin hyvin lähiseksi näiden vuosien aikana, kun olen kyseisiä kirjoja lukenut. Näin käy vain harvojen kirjahenkilöiden kanssa.

Kenties se johtuu siitä, että Wallander ei ole mikään yli-ihminen: Nuori, komea, huipputerävä ja virheetön kolli. Tällaisia ”mediaseksikkäitä” hahmojahan on monet dekkarit pullollaan. Ei tulisi mitään, jos ei päähenkilö olisi komea ja poikkeuksellisen älykäs.

En tarkoita, että Wallander olisi mitenkään tyhmä. Hänellä on paljon vahvuuksia, mutta kuten kaikilla ihmisillä, myös heikkouksia. Se tekee Wallanderista henkilönä inhimillisen ja koko kirjasarjasta realistisen tuntuisen.

Wallanderin tytär on saanut lapsen ja asuu avoliitossa lapsen isän Hans von Enken kanssa. Yhtäkkiä Hansin isä katoaa salaperäisesti. Etsinnät alkavat, mutta mitään ei löydy: ei edes ruumista.

Muutaman kuukauden kuluttua katoaa myös hansin äiti.Wallander tutkii katoamistapauksia omalla ajallaan – koskeehan tämä myös hänen omaa tytärtään. Siinä sivussa Wallander kärsii omituisista muistikatkoksista.

Juonesta ei voi oikeastaan enempää kirjoittaa paljastamatta liikaa. Se ei tosin ole tarpeenkaan. Rauhaton mies on tyyliltään samanlainen kuin muutkin Wallander-romaanit: Jos pidät siitä tyylistä, pidät tästäkin.

Kirjan tunnelma on hiljaisen melankolinen. Tässä ehkä vielä enemmän kuin aiemmissa, joille niillekin on leimallista tietynlainen alakulo ja synkkyys. Wallander ei ole enää mikään nuori poikanen ja kuudenkympin iässä on ihan ajakohtaista jo ajatella eläkeasioitakin.

torstai 3. kesäkuuta 2010

Musta Dahlia



James Ellroy: Musta Dahlia


Hirlii siisti jokunen aika sitten kirjahyllyään ja pisti jakoon joukon kirjoja postimaksun hinnalla.

Olen jo kauan tiennyt Mustan Dahlian olemassaolosta, mutta en ole saanut aikaiseksi hankkia sitä käsiini, joten tässä oli tilaisuuteni.

Oikeastaan en tiennyt kirjasta juuri mitään enkä myöskään sen pohjalta tehdystä elokuvasta (jota en siis ole nähnyt enkä halua nähdäkään, kai).

Kirjan keskiönä on kidutetun ja silvotun nuoren naisen – Musta Dahlia - elämä ja etenkin kuolema. Tapausta tutkimaan määrätään nyrkkeilijäkaverukset (Tuli ja Jää – Bleichert ja Blanchart), jotka molemmat ovat poliiseja. Murhatutkimusesta ja etenkin murhatusta naisesta tulee heille pakkomielle.

Minun oli suoraan sanottuna hieman vaikea ymmärtää tuota pakkomiellettä ja etenkin niitä fantasioita, joita toinen poliisitoveri tunsi edesmennyttä Mustaa Dahliaa kohtaan, jota ei siis edes tuntenut.

Kirjassa kyllä valotettiin hieman syitä, miksi tapaus niin kovasti kiinnosti näitä poliisitoveruksia, mutta minusta selitykset olivat aika huteria ja ontuvia.

Tuleekin mieleeni, että kenties tämäntyyppistä pakkomiellettä voi ymmärtää parhaiten ihminen, jonka läheinen on joutunut murhatuksi. James Ellroyn äiti murhattiin raa’asti vuonna 1958 eikä rikos ratkennut koskaan.

Kirjassaan Musta Dahlia Ellroy siis ruotii kenties myös äitinsä murhaa. Mustan Dahlian nimi on Elizabeth Short , joka todellisuudessa oli olemassa ja joka murhattiin. Ellroy on siis luonut todellisesta rikoksesta oman fiktiivisen versionsa.

Kirja ei mielestäni ole mitenkään maita mullistava ja tyyliltään se on aika naiivi ja töksähtelevä. Se kuitenkin sopii kirjan tyyliin aivan kuin ajoittainen slangikin. Puhtaasti kirjakielellä kirjoitettuna teos menettäisi uskottavuutensa.

Itse kiinnostuin kirjan takia näyttelijätär Elizabeth Shortista. Jos kiinnostaa, lue Shortista lisää täältä. Varoitus, sivusto sisältää raakoja kuvia.

Vaikka teos Musta Dahlia aiheeltaan on aika rankka, ei se mässäile yksityiskohdilla – hirmuisetkin yksityiskohdat on vain mainittu, joten ainakaan minusta kirja ei ollut liian rankka.

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Pitkäveteinen kummitustarina


Sarah Waters: The Little Stranger


Olen lukenut Watersilta aiemmin yhden kirjan, Silmänkääntäjä (The Fingersmith). Pidin siitä kovasti joskaan en enää muista kirjasta paljon, sillä siitä on aikaa kun se luin.

Hyvä kokemus muistissani ostin Watersin The little Strangerin, kun se sattui olemaan erityisen halpa (niin kuin tosin täällä pokkarit noin yleisesti ottaen ovat muutenkin Amazonista puhumattakaan).

Takakansi ei ihan hirveästi houkutellut, vaan lukupäätökseen vaikutti nimenomaan kirjailijan nimi.

Dr. Faraday on pienen paikkakunnan lääkäri Warwickshiressa. Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa.

Dr. Faraday kutsutaan kotikäynnille entisen loistonsa kadottaneeseen Hundreds Hallin kartanoon. Siitä alkaa hänen suhteensa talon asukkaisiin: Leski Mrs. Ayresiin sekä hänen tyttäreensä Carolineen ja poikaansa Roderickiin.

Lääkärisuhteesta kehittyy myös ystävyyssuhde ja Dr. Faraday alkaa rampata Hundreds Hallissa muutenkin kuin työasioissa.

Samoihin aikoihin alkaa talossa kuitenkin tapahtua kummia. Ayresien säyseänä ja kilttinä pidetty koira puraisee kutsuilla vierasperheen tytärtä. Tämä tapahtuma tuntuu olevan vain alkusoittoa muille kummallisille tapahtumille, joita talossa hiljalleen alkaa esiintyä.

Periaatteessa siis ainekset hyvinkin jännittävään kirjaan on olemassa. Harmi vain, että jännityksen sijasta kirja on lähinnä pitkäveteinen.

Ensimmäiset parisataa sivua odottelin jotain tapahtuvaksi ja siitä seuraavat parisataa sivua odotin vielä jotain – kenties sitä, että kirja lähtisi kunnolla käyntiin.

Viimeiset sata sivua odottelin loppuhuipennusta, jota ei valitettavasti koskaan tullut. En pitänyt kirjan lopusta: Se oli lattea ja minun makuuni liian helppo. Kauhea pettymys suorastaan etten sanoisi.

The Little Strangerin kehutaan olevan riipaisevan jännittävä ja pitävän otteessaan loppuun asti. Jännitystä kirjasta sai kyllä etsiä mikroskoopin kanssa ja silti sitä ei löytynyt. Otteessaan kirja tosiaan piti, jos ajatellaan että kirja pitää otteessaan, mikäli jaksaa lukea sen loppuun asti.

Itse jaksoin lukea kirjan kokonaan lähinnä kahdesta syystä. Ensisijainen syy on kaunis ja vivahteikas englannin kieli, jonka Sarah kyllä taitaa.

Toissijainen syy oli se, että halusin kuitenkin tietää, mitä siinä tapahtuu. Mainittakoon, että keskeyttämiskynnykseni on muutenkin todella korkea, joten siinä mielessä tätä ei voi sanoa ansioksi kirjalle.

The Little Stranger on herättänyt Watersin lukijoissa aika paljon kahtiajakoa: Osa rakastaa tätä(kin) kirjaa, osa sanoo sen olevan floppi. Ei liene vaikea arvata kumpaan joukkoon minä kuulun.

Aion silti jatkaa Sarah Watersin kirjojen lukemista. The Night Watch (Yövartio) on ollut jo pitkään haluttavien listalla.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Mutta mitä tapahtui Jonnalle?


Karin Fossum: Marraskuun neljännen vastainen yö

Olen lukenut lähes kaikki Fossumin kirjat. Niiden tunnelma on jollakin tapaa hyvin uniikki, usein myös melankolinen.

En osaa selittää, mutta Fossum on taitava tunteidenluojana.

Marraskuun neljännen vastainen yö on selkeästi tunnekirja. Jos kaipaa räväkkää äksöniä ja tiheitä tapahtumasarjoja, ei kannata tähän kirjaan – eikä välttämättä muihinkaan Fossumin kirjoihin – tarttua.

Jonna Moe on 17-vuotias, kun hän yhtäkkiä katoaa. Poliisi aloittaa etsinnät, mutta työ tuntuu toivottomalta: Jonna tuntuu kadonneen kuin tuhka tuuleen. Mitään ei löydetä, ei edes ruumista.

Tilanne on valtavan ahdistava Jonnan vanhemmille: Kun saisi edes tietää onko Jonna elossa vai ei. Epätietoisuus on pahinta.

Kirja käsittelee pitkälti Jonnan vanhempien tuntemuksia vuoroin isän vuoroin äidin kannalta. Tätä kautta lukijalle hahmottuu hiljalleen kuva siitä, millainen perhe Moe on.

Tämä kirja ei ole mielestäni lähellekään parasta Fossumia, mutta kyllä se ihan mielenkiintoinen lukukokemus oli. Kirjan loppu ei tosin tyydyttänyt minua, ei myöskään motiivit siinä määrin, kun ne lukijalle valottuivat.

maanantai 15. maaliskuuta 2010

Ja maailma kaatuu vuonna 2012



Maya-kalenteri päättyy vuoteen 2012.

Tässä elokuvassa myös maailma ”päättyy” tuohon vuoteen, kun ns. maapallon ydin kuumenee ja aiheuttaa ”aurinkomyrskyjä”.


Toisin sanoen maanpinta lohkeilee, repeilee ja sortuu.

Kyseessä on siis katastrofi-elokuva. Vastoin normaalia kaavaa, jossa on tarkoitus pelastaa maailma, tässä yritetään pelastaa vain mahdollisimman paljon ihmisiä (tai ainakin ne valitut). Maan halkeilua ei voi estää ja ilmiö on globaali.


Keskeinen henkilöhahmo on vaimostaan eronnut autonkuljettaja, joka yhä haikailee exänsä perään, jolla on jo uusi mies. Eli pakollinen rakkausjuoni on myös ujutettu elokuvaan. Tosin erityisen surkealla, kliseisellä ja epäuskottavalla tavalla. Se nyt ei tietenkään sinänsä poikkea elokuvan tyylistä, joka on kliseinen ja tympeä ja mukahauska ja mukavakava jne.


Tehosteet ovat suuressa roolissa, henkilöhahmot jäävät etäisiksi. Minä en muutenkaan pidä elokuvista, joissa esim. herra X kuolee ja jo seuraavan minuutin aikana herra X:n entinen rakastaja onkin rakastunut jo johonkin toiseen jne. Muutenkin ihan selkeitä pitkityksiä oli mielestäni havaittavissa. Nämä pitkitykset liittyivät tehosteiden esittelyyn, how boring is that!


Kaikkein huvittavinta oli kuitenkin elokuvan raamatusta poimittu ydin: Arkkeja oli rakennettu lajien säilymiseksi ja sinne roudattu myös eläimiä. Kuten Nooan arkissa, tässäkin elokuvassa tapahtuu suuri vedenpaisumus.


Summa summarum: Enpä suosittele kenellekään. Tai no joo, jos kärsit unettomuudesta, niin tätä katsellessa voi alkaa väsyttää.


torstai 11. maaliskuuta 2010

Isin vanki

-->
Alice Lawrence (with Megan Lloyd Davies):
Daddy's Prisoner

Mitä tekisit, jos isäsi raiskaisi sinut ensimmäisen kerran ollessasi 11 ja siitä eteenpäin melkein parikymppiseksi asti olisit hänen seksiorjansa?

Isän tavoite on saada lapsia ja sitä kautta sosiaaliavustusta. Sitä kun saa tietyn summan per lapsi. Oma vaimo ja lasten äiti ei enää kelpaa, kun on niin sairas jo muutenkin.

Oikeastaan isän vankina on koko perhe: Alice, hänen sisaruksensa ja äitinsä. Nuorimmat otetaan huostaan, mikä lienee heidän pelastus. Pari vanhempaa veljeä karkaa, sillä muuta ulostietä ei tuosta vankilasta olekaan.

Alicea kotona pidättelee hänen äitinsä, jota hän ei halua ”hylätä” ja jättää väkivaltaisen isän armoille. Äiti lienee kuitenkin menettänyt toivonsa koko elämän suhteen ja lopulta Alice löytää voimia karata.

Joissakin kohdin kirjaa lukiessa tekisi mieli karjua Alicelle ”lähde nyt hittovie sieltä pois, kun on tilaisuus äläkä mene koskaan takaisin”. Ja kuitenkin ymmärrän, että kun on ikänsä asunut toisen vallan alla, kasvatettu pelolla ja väkivalloin alistumaan ja tottelemaan, ei lähteminen todellakaan ole helppoa.

Näitä selviytymistarinoita on täällä kirjakaupat pullollaan. Luin myös jokunen viikko sitten lehdestä (sori, en muista enää mikä sanomalehti, sillä luen vaihtelevasti eri lehtiä), että nyt on päällä ”kilpailu” koskien juurikin näitä selviytymistarinoita. Voittajan tarinasta tehdään kirja ja hän saa avukseen kokeneen haamukirjoittajan.

Daddy’s Prisonerin saa ainakin AdLibriksestä (paras suomalainen nettikirjakauppa, mielestäni).
Takakansi:

In April 2008, the world watched in horror as the news of Josef Fritzl made worldwide headlines. But for one British woman the story was not the stuff of unimaginable nightmares. Alice Lawrence knew all too well the torture suffered at the hands of a father whose depravity knew no bounds. She too was kept prisoner and repeatedly made pregnant - and it was only after the death of one of her babies that she finally found the courage to escape.

Born in 1970, Alice grew up in the impoverished backstreets of an industrial Northern town with her parents and seven brothers and sisters. She was first raped by her father when she was 11. From the age of 15, she was made pregnant six times by him in an effort to secure additional state benefits. All bar one of her pregnancies failed, but her daughter never made it through her first year.