Hae tästä blogista

perjantai 18. toukokuuta 2018

Partiointia Moskovassa

Fantasia kiinnostaa, mutta jostain syystä tulee hyvin vähän luettua kyseisen genren kirjoja ja silloinkin kyseessä on nähtävästi aina dystopia. Niin nytkin.


Sergei Lukyanenko: The Night Watch
alkuper. Ночной дозор 2004
William Heinemann 2006
Venäjästä englannistanut Andrew Blomfield
S. 489


Luin Lukyanenkon trilogiasta (joka ei olekaan trilogia, vaan osia on kuusi) joskus jostain blogista. En enää muista mistä, mutta kirjasarja syöpyi mieleeni ja ostin innoissani koko trilogian omakseni, kun se osui eteeni charity shopissa tarkoituksenani lukea kirjat asap. Tämä tapahtui marraskuussa 2013* ja nyt vihdoin olen lukenut ensimmäisen osan eli The Night Watchin (suom. Yöpartio).

Alkuastelmaa voi pitää melko perinteisenä: hyvä ja paha – light and dark – vastakkain. Tavallisten ihmisten joukossa liikkuu näitä hyvän tai pahan alamaisia, joilla on yliluonnollisia voimia. Heitä kutsutaan kirjassa nimellä ”Other” ja hei voivat olla noitia, vampyyreita, ihmissusia jne. Kukin ”Muu” palvelee joko valoa tai pimeyttä, mutta yhteinen missio on säilyttää hyvän ja pahan tasapaino ja siten turvata tavallisten ihmisten elämä.

Minulle nuo yllämainitut fantasiamaailman hahmot (vampyyrit sun muut) ovat tuttuja lähinnä Charlain Harrisin Sookie-kirjoista, mistä olikin minulle etua tätä kirjaa lukiessa. Lukyanenko ei nimittäin pahemmin selittele yleisesti tunnettujen hahmojen ominaisuuksia tai tiettyjä käyttäytymiskoodistoja kuin ohimennen. Oletus on, että lukija tietää, mistä on kyse ja varmaan moni tietääkin, mutta jos genre ei ole tuttu, niin saattaa olla hankalampaa.

Kirja on jaettu kolmeen tarinaan, joissa kussakin kertojana on Anton, jolla taikavoimia. Anton edustaa valoa ja tämä kirja kertoo yöpartiosta, joka valvoo pimeyden voimia ja nimenomaan sitä, ettei niitä käytetä väärin. Nämä kolme tarinaa ovat periaatteessa erillisiä kokonaisuuksia, mutta selkeästi ne johtavat tiettyyn lopputulokseen (ja ovat muutenkin jatkumoa), johon kirja kokonaisuudessaan lukijaa valmistaa. Taiten rakennettu ja kuvattu, joten mielenkiinto pysyy yllä.

Vaikka kirjan asetelma on jopa mustavalkoisena (hyvä ja paha taas vastakkain!), niin kirja itsessään on kaikkea muuta. Ei pahuus eikä hyvyys ole niin yksiselitteistä, ihminen (tai siis ”muu”) ei ole niin yksiselitteinen. Antonin ajatusten ja puheenvuorojen suodattamana kirja sisältää yllättävän paljon moraalista pohdintaa. Anton on tietyssä mielessä katkera ja turhautunut, mutta niin helposti käy, kun ei täysin voi vastata omasta elämästään, vaan sitä ohjaillaan ulkopuolelta.

Pidin tästä kirjasta ja imaistuin Moskovan katujen pyörteisiin ja rinnakkaistodellisuuteen (kutstutaan nimellä twilight). Kompurointia aiheutti ainoastaan kieli: käännös on ajoittain omituinen ja jopa hieman sekava (ei niin sekava, että olisin pudonnut kärryiltä: piti vain lukea jotkin kohdat useaan otteeseen).

Lauseiden päättyminen todella usein kolmeen pisteeseen myös ärsytti ja kyseessä ei tosiaankaan ole muutama kerta, vaan lähes joka sivulla on useita sellaisia lauseita. Oli hieman vaikea toisinaan ymmärtää, mitä siinä haluttiin nyt oikeasti sanoa. Kyseessä lienee käännöksen kömpelyys. Olen selaillut seuraavaa osaa, The Day Watchia, ja se näyttää tässä suhteessa ”siistimmältä”, vaikka kyllä sielläkin kolmea pistettä esiintyy, vaan huomattavasti maltillisemmin kuitenkin.

Kirjoja on siis yhteensä kuusi, alla kaikki osat (suluissa suomennosnimi). En tiedä aionko lukea muuta kuin nuo kolme ensimmäistä. Jos kerran kyseessä alun perin on trilogia, niin lukemisen voinee päättää kolmoseenkin. Mutta katsotaanpa nyt ensin, miten toinen ja kolmas osa uppoavat. Ne aion kuitenkin lukea.

1. The Night Watch (Yöpartio)
2. The Day Watch (Päiväpartio)
3. The Twilight Watch (Hömörön partio)
4. The Last Watch (Viimeinen partio)
5. The New Watch (Uusi partio)
6. The Sixth Watch - en tiedä onko suomennettu


Päiväpartion takakannen voit lukea suomeksi täältä Goodreadsin sivulta. Se kertoo juonesta enemmän. Tämä on hyvin runsas kirja kaikin puolin: se sisältää useita mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja kohtauksia.


*Tapanani oli aiemmin kirjata ostamani kirjat  heti Goodreadsiin, josta saatoin kätevästi tarkistella mitä kirjoja minulla jo on. Sittemmin tuo tapa on jäänyt, mutta pitäisi elvyttää se uudelleen. Kirjoja on sen verran paljon, että on vaikea muistaa, mitä jo omistan. Olen muutaman tuplaostoksen tehnyt, kun muisti on pettänyt.


Kirjasta on blogannut muun muassa Taikakirjaimet, Sallan Lukupäiväkirja ja Oksan hyllyltä.

tiistai 15. toukokuuta 2018

Raadot laventelin alla

Mehiläisten kuolema on melko väljästi sidottu kirjan teemaan ja siksi nimenä mielestäni väkinäinen. Above The Lavenders voisi olla sopivampi. Tai Jälkeen laventelien. Sillä laventeli on tässä jakaja, joka osoittaa ajan ennen ja jälkeen kuoleman.


Lisa O’Donnell: The Death of Bees
Windmill Books 2013 (2012)
S. 294
Suom. Mehiläisten kuolema

Mullan alla makaavat elämänantajat, joita eivät elämät paljon kiinnostaneet. Paitsi tietenkin omat, jotka oli uhrattu irstailulle ja harhakuvitelmille. Sisarusten, Marleyn ja Nellyn, kylvämä laventeli kasvaa Eugenen päällä. Isabel on hieman sivummalla. Kummatkin kuolivat ollessaan enää varjoja entisistä itsestään.

Marleyn ja Nellyn elämä ei ainakaan vaikeammaksi muutu vanhempien kuoleman jälkeen. Vuokraan on tietenkin saatava rahaa, ettei lähde katto pään päältä ja erityisesti, ettei kukaan huomaa että vanhemmat ovat menneet delaamaan. Asetelma tuo mieleeni Ian McEwanin Sementtipuutarhan, mutta muuta samaa näissä ei sitten olekaan.

Sisaruksista vanhempi, Marley, ottaa käytännön asiat hoitaakseen ja sisarukset pärjäävät jotenkin sekopäisistä päivistä toiseen. Odottamatonta apua antaa myös naapurin irstaana pidetty ikämies Lennie, jonka koira on turhankin kiinnostunut laventelipuskasta.

Vaaleanpunaisesta söpöstä kannesta (joka muuten kuvaa kirjan tunnelmaa jotenkin täydellisesti: ainakin miten sen itse tunnen ja koen) huolimatta kyseessä on musta komedia, joka sisältää niin absurdeja piirteitä että naurattaa muutaman kerran vähän. Ja siinä sivussa hieman tylsistyttää. Etenkin kirjan alku oli makuuni pitkäveteinen ja tympeä – teinien sekoilut eivät jaksa hirveästi kiinnostaa. kun mitään tunnesidettä ei heihin synny.

Kolmen kertojan – Marleyn, Nellyn ja Lennien – myötä lukijalle paljastuu surullinen tarina oman onnensa nojaan jätetyistä lapsista. Marleyn kertojaääni on naseva ja hauska, mutta Nelly jää lähinnä tapetiksi seinälle. Yllättäen vakaa Lennie nousee kiinnostavakasi hahmoksi eläväisen Marleyn rinnalle.

Kirjan kieli on nasevaa ja teinimäistä silloin kun on tarpeen, hyvin aidon oloista siis. Kieltä elävöittää skotlannin murre – piti ihan joitakin sanoja tarkistella sanakirjasta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Glasgow’hon.

Ihan hauska kirja, jonka loppu on fantastisen epätodellinen ja siksi niin ihastuttava ja jättää hymyn huulille.


What he doesn’t get is that the real outsiders would do anything to be on the inside. A real outsider can’t be seen at all. They’re people who look like they belong when inside they know they don’t. They’re people who would do anything to appear normal, while harbouring the secret knowledge that they’re anything but normal.


Kirjasta ovat bloganneet muun muassa Oksan hyllyltä, Kirjakaapin kummitus, ja Kirjakaapin avain.

torstai 10. toukokuuta 2018

Kissa ja muut rakkaat

Miksi kukaan aidosti eläinrakas ihminen haluaisi antaa pois lemmikkinsä? Syyn täytyy olla todella painava ja vaikka sitä (syytä) ei esimerkiksi Arikawan romaanissa The Travelling Cat Chronicle kerrota kuin vasta lopussa, sen voi arvata varsin helposti.  En aio paljastaa tässä syytä, mutta luota vain arvaukseesi: se todennäköisesti on oikea.


Hiro Arikawa: The Travelling Cat Chronicles
alkuper. Tabineko Ripôto 2015
Doubleday 2017
Japanista englannistanut Philip Gabriel
S. 247


The Travelling Cat Chronicles kertoo ystävyydestä, hyväksynnästä ja hyväksymisestä ja tietenkin kissasta. Tai kissoista. Nimittäin kirjassa suunvuoron saava Nana-kissa ei ole suinkaan ainoa kissa kirjassa. On toinenkin kissa, joka on koskettanut erityisesti Satorun – ja myös Kosuken, joka on Satorun lapsuudenystävä - sydäntä.

Nana on kulkukissa, joka päätyy Satorun hoivaan. Tai ei vain päädy, vaan valitsee jäädä. Ystävykset saavat elää viisi yhteistä vuotta, kunnes Satoru päättää alkaa etsiä uutta kotia Nanalle. Satorulla on mielessään kolme ystäväänsä lapsuus- ja kouluajoilta. He asuvat eri puolilla Japania, joten ei muuta kuin auto alle ja road tripille.

Satoru tapaa potentiaaliset kissanottajaystävät “aikajärjestyksessä” aloittaen Kosukesta, jonka kanssa kävi samaa ala-astetta (sori, käytän vanhentunutta termiä. Pitäisi kaiketi sanoa “alakoulu”, vaikka sekin Wikipedian mukaan on epävirallinen termi). Juuri Kosuken kanssa Satorulla on yhteistä kissahistoriaa, joka avautuu lukijalle vaiheittain vierailun lomassa.

Samalla kaavalla käydään läpi muut ystävät. On mielenkiintoista ja koskettavaakin lukea, miten on ystävystytty ja mitä ystäville nyt kuuluu. Kunkin kolmen (tai periaatteessa neljän) ystävän kanssa Satorulla on hyvin erilainen suhde: erilainen, mutta kuitenkin vahva ja läheinen.

Jotkin lapsuuden ja nuoruuden ajan ystävyydet voivat vaikuttaa voimakkaasti tunnetasolla vielä vanhempanakin. Kirja toi mieleeni muutamia ystäviäni aikojen takaa, jotka ovat oikeastaan enää kauniita ja nostalgisia muistoja, joita joskus hymy huulilla ja haikeudella muistelen.

The Travelling Cat on herkän tunnelmallinen ja hellästi tönäisevä romaani, joka saa suupielet hymyyn ja silmiin unenomaisen, jonnekin kauas suuntautuvan katseen. Ei tarvitse pelätä rumia sanoja, ei sitä kun matto vedetään jalkojen alta, ei ilkeitä aikeita, ei kyynärpäillä tönimistä. Ei mitään näistä, vaikka lukija todennäköisesti tietääkin jo sen, mitä ei ole vielä kerrottu.

Kirjan loppupuolelle on hyvä varata nessuja lähettyville – etenkin jos itket ilosta, surusta, liikutuksesta, kaikesta kauniista ja hyvästä. Minä olen sellainen itkijä: jos jokin on liian kaunista tai hyvää se itkettää. Hyvin usein kyyneleet voivat kertoa muusta kuin surusta, vaikka kyllä tietenkin siitäkin toisinaan. Joskus kyyneleet vain kertovat, että jokin koskettaa.


Sijoitan tämän kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 11. Kirjassa käy hyvin. Jonkun mielestä kenties  ristiriitaista, mutta kukin valitsee subjektiivisesti. Kivaa olla krpytinen, lue tämä kirja ja päätä itse sijoittaisitko sen samaan kohtaan!

~~~

Kirjassa on lukujen alussa ihastuttava kuvitus, jonka on tehnyt Yoco Nagamiya. Kirjan kannen kissa ei ole ollenkaan Nanan näköinen. Siihen on syynä se, että kirjailija törmäsi ja samantien ihastui kyseiseen kuvaan selaillessaan kuvia netissä. Kirjan kansi on Shuai Liun käsialaa.

tiistai 8. toukokuuta 2018

Ulkoilulehtiä ja muitakin

Nyt on se aika vuodesta, kun voi alkaa fiilistellä tulevaa patikkareissua. Mitään ei tietenkään ole vielä varattu eikä päivämääriä lyöty lukkoon, mutta ensi kuussa (Keswick Mountain Festivalin jälkeen) on tarkoitus siirtyä Lake Districtille (koska I love Lake District!) ja viipyä siellä kolmisen viikkoa.

Yleensä (mieheni ja minä) vaihtelemme paikkaa enemmän, mutta koska ”Järvillä” riittää kyllä patikoitavaa, niin ajattelimme vaihteeksi pysytellä pienemmällä alueella. Ei kulu sitten siirtymisiin aikaa eli ehtii patikoida ja harrastaa muutakin liikuntaa ja ties mitä enemmän.

Inspiraatiota ja tuntumaa patikointiin antaa ympäri vuoden muun muassa Trail-kehti. Se on mielestäni Brittilän paras ulkoilulehti ja taloutemme ainoa (paperi)lehtitilaus. Mistä tuli mieleeni: Moniko enää tilaa paperisena mitään lehtiä?


Itse luen paikallislehden ja aikauslehtiä netistä. Kirjastollamme on ihan mukava e-lehtivalikoima ja sieltä lueskelen satunnaisesti lehtiä kulloisenkin mielihalun mukaan. Reissuille tykkään ostaa matkalukemiseksi lehtiä (yleensä ainakin Psychologiesin ja joitakin liikunta/terveyslehtiä).

Päätin, etten tällä kertaa ota reissulle mukaan mitään kirjaa, koska tuskin ehdin sitä kuitenkaan lukea - en ole ikinä aiemminkaan ehtinyt. Luen joka ilta (kirjallisuutta) ainakin jonkin verran, joten on ihan hyvä pitää vuodessa muutama viikko taukoa siitä. Jälleenlukemisen riemu on sitten sitäkin suurempi.

Satunnaisesti ostan ja luen myös näitä.

Joka vuosi haaveilen, että saisin väännettyä useamman reissupostauksen, mutta yleensä tuppaavat jäämään. Jospa tänä vuonna onnistuisin! Ei tosin lupaavasti alkanut, kun en saanut Suomen reissustakaan yhtään varsinaista postausta väännettyä (olisi kuulkaa ollut paljonkin aiheita ja näkökulmia!). Noh, aina kannattaa kuitenkin yrittää edes yrittää.

perjantai 4. toukokuuta 2018

Minussa virtaava veri on sama kuin sinussa

Luin kirjan ja sitten katsoin sen pohjalta tehdyn elokuvan. Katson hyvin harvoin elokuvia enkä yleensä edes uutuuksia, vaan mitä sattuu. Tämänkin elokuvan etsin Youtubesta ja katsoin sieltä.

Televisiosopimuksen olemme irtisanoneet eli kanavat lakkaavat toimimasta en muista milloin, varmaan pian. Aivan turhaan on pidetty tv-sopimusta, kun ei telkkaria tule katsottua noin ikinä. Muutamaa sarjaa seuraan, mutta ne saa tarvittaessa muualta. Periaatteessa maksuttomat kanavat näkyvät ilman sopimustakin, mutta en ole varma pitäisikö sitä varten hankkia jokin toinen digiboxi. Ihan sama, ei kiinnosta.


Nyt kirjaan, joka on



Tetsuya Honda: The Silent Dead
Alun perin japaniksi julkaistu 2006
Titan Books 2016
Japanista englanniksi kääntänyt Giles Murray
S. 429


Kirjan nimi japaniksi on Strawberry Night ja mielestäni se kuvaa paremmin tätä kirjaa kuin (the) Silent Dead, joka ei oikeastaan kuvaa kirjaa mitenkään. Tai no, kaipa uhrit kuolivat melko hiljaisesti suu teipattuna tmv.

Kyseessä on siis puhdasverinen dekkari, jossa poliisi tutkii rikosta, joka sattuu olemaan murha. Ja sitten löytyy lisää ruumiita ja kyseessä onkin sarjamurhat. Hieman alle kolmekymppinen Reiko Himekawa on eräs päämurhatutkijoista, vaikka kilpailua kyllä esiintyy. Reikon nuori ikä ja nopea nousu uralla ei kaikkia miellytä.

Reiko asuu yhä vanhempiensa luona ja äiti yrittää löytää naimahaluttomalle Reikolle puolison. Onhan ihan kamalaa, ettei tuon ikäinen jo ole naimisissa ja saanut lapsia! Naittamispakkomielteen taustalla on muutakin ja se selviää ajallaan. Reikossa on haava, jossa kilpaileva poliisi Kensaku Katsumata yrittää uutterasti kääntää veistä.

The Silent Dead on hyvin koukuttava, vaikka näin jälkikäteen en oikein tajua edes miksi. Tai no, minulta saa miljööstä (Tokio, Japani) tietenkin plussaa. Sen sijaan kirjan henkilöt ovat ajoittain tavalla tai toisella jokseenkin koomisia, mikä keventää kirjan tunnelmaa. Huumoria siis on eikä kirja siksi käy liian synkäksi.

Tosin vahvasti (mies)sovinistinen sivumaku kirjasta jää suuhun. Se (sovinismi) on paikoitellen jopa niin päällekäyvää, että alkaa ärsyttää.  Elokuva on tässä mielessä vielä synkempi, sillä siitä puuttuu melko lailla huumori kokonaan.

Olikin mielenkiintoista katsoa elokuva heti kirjan jälki-imussa. Leffa on melko uskollinen kirjalle, vaikka joitakin kohtia on hieman muutettu ja osa poistettu kokonaan. Lisäksi henkilöpainotukset ovat toisenlaisia (tietysti johtuu siitäkin, että elokuvassa ei samalla tavalla yleensä voi paneutua henkilöhahmoihin kuin kirjassa). Katsumataa elokuvassa näyttelevä Tetsuya Takeda on suorastaan karmiva hymyttömyydessään (juuri sopiva siis rooliinsa, vaikka kirjassa koin hänet silti jotenkin “pehmeämmäksi”, mikä johtunee kirjan tyylistä ja myös omasta subjektiivisesta tulkinnastani).

~~~

The Silent Dead on Reiko Himekawa -sarjan ensimmäinen osa, joten voinen lisätä kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 3. kirja aloittaa sarjan. En muuten aina mainitse erikseen, jos lisään kirjan johonkin haastekohtaan. Tämä siksi, koska a) saatan myöhemmin vaihtaa kirjaa tai b) en vain jaksa/muista/jokin muu syy. Pääasia, että ne kirjat ovat siellä listalla: ei asiaa tarvitse tässä aina erikseen mainita.


Himekawa-sarjasta on englannistettu (suomennoksia tuskin kannattaa odotella) myös toinen osa, joka on nimeltään The Soul Cage. Kaipa sekin pitää lukea, kun sen saa kirjastosta: tämän Silent Deadin ostin taannoin kirjakaupasta, koska sitä ei saanut (eikä saa edelleenkään). Joskus hieman ärsyttää nämä täkäläiset kirjastohankinnat, kun hommataan jostain sarjasta osia sieltä sun täältä, mutta ei koko sarjaa.

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Listinpä lapsukaiset



Leïla Slimani: Lullaby
Alkuper. Chanson douce
Faber & Faber
Ranskasta englanniksi kääntänyt Sam Taylor
S. 207


Menen suoraan asiaan niin kuin kirjakin: lastenhoitaja tappaa hoitolapsensa Milan ja Adamin. Tämä ei ole spoilaus, vaan kirjan alkuasetelma, jonka jälkeen palataan ajassa taaksepäin. Yritetään ymmärtää, mikä sai Louise-nimisen lastenhoitajan surmaamaan hoidokkinsa.

Louisen tarinan rinnalla seurataan tietenkin myös lasten vanhempien, Myriamin ja Paulin, elämää. Louise mahdollistaa Myriamin palaamisen työhön luomaan uraa, joka näyttää lupaavalta. Päivät venyvät, mutta onneksi Louise on joustava ja omistautuva lastenhoitaja, joka pitää myös kodin siistinä. Unelma-nanny siis.

Lullaby ei ole mitenkään järin yllättävä, mutta ei tarvitsekaan. Jokin siinä silti kiehtoo, kerronta on jouhevaa ja etenevää, luvut lyhyitä joten kirja sopii luettavaksi myös silloin kun ehtii vain hetken lukea. Itse luin kirjaa myös kävellessäni. Luen joskus kävellessäni, jos ei huvita vain kävellä tai en jaksa ajatella tai maisema/kävelyosuus on tylsä. Kirjan kanssa matka taittuu mukavammin.

En aio – koska en jaksa – sen kummemmin nyt itse kirjaa pohtia. Se oli mielestäni ihan hyvä, mutta ei mitenkään tajunnanräjäyttävä. Onneksi Louisella oli omakin lapsi, ettei kirjassa tehty taas lapsettomasta naisesta sekopäätunneköyhää psykopaattia, kuten monet (vapaaehtoisesti) lapsettomista ajattelevat (kärjistän). Hieman huvittavaa sikäli, että harvemmin niitä lapsia esimerkiksi otetaan huostaan lapsettoman naisen takia. Eivätköhän ne äidit ja isät ihan itse sössi asiansa. Sitä kannattaa miettiä ennakkoluuloja rakennellessaan.

Lullabysta on tulossa suomennos syksyllä (ilmeisesti elokuussa) nimellä Kehtolaulu. Slimani sai inspiraationsa kirjaan todellisesta tapauksesta, siitä voi lukea vaikkapa Wikipediasta.

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Harvinaisten kukkien metsästys

The Long Forgotten keikkui näyttävästi kirjaston uutuushyllyssä (tai kyseessä on pikemminkin eräänlainen ”seinä”) ja veti tällaista kukkafania puoleensa kuin tuomenkukkien huumaava tuoksu. Ja kylläpä vain, kirja antaa mitä kansi lupaa, ja kirjassa tuoksuu – myös haisee – kukka jos toinenkin. Rehujen aromit voivat olla niinkin voimakkaita ja karseita, että tekee mieli oksentaa.

Kirjan kannessa taustalla häilyy valaanpyrstö. Itse huomasin sen vasta tarkasteltuani kantta tarkemmin ja hartaasti. Myös valaalla on roolinsa tässä maagisessa kirjassa: rooli ei ole järin suuri, mutta se on merkittävä monen elämän kannalta.

Mikä ihmeellinen helmi tämä kirja on!


David Whitehouse: The Long Forgotten
Picador 2018
S. 289


Kirjan nimi – The Long Forgotten – viittaa 1980-luvulla kadonneeseen lentokoneeseen. Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin löydetään lentokoneen musta laatikko ja tutkijat toivovat saavansa lisätietoa siitä, miksi ja mihin kone aikoinaan katosi.

Kirjan nykyajassa (2010-luvulla) seurataan Doven hiljaista elämää. Dove työskentelee hätäkeskuksessa, vaikka joskus oli ajatuksia päätyä muihin töihin. Doven menneisyys paljastuu pala palalta ja aste asteelta yltyvät hänen omituiset päänsärkynsä. Päänsäryt, jotka samalla tuovat muistoja. Mutta nuo muistot eivät ole hänen omiansa. Kuka Dove itse oikeastaan edes on?

New York 80-luvulla, yhden miehen siivousfirmaa pyörittävä Peter Manyweathers (mikä ihana nimi!) on sinut elämänsä kanssa. Työllä tulee toimeen eikä hän osaa paljon muuta kaivata. Paitsi ehkä seuraa silloin tällöin, työ on aika yksinäistä. Seuraa hän saakin ja myös uuden intohimon: ne eivät liity mitenkään toisiinsa, mutta molemmat ovat tavallaan sattumia.

Peter hurahtaa kukkiin eikä mihin tahansa kukkiin. Nämä kukat ovat harvinaisia eivätkä kasva missä tahansa. Nämä kukat on mainittu rakkauskirjeessä, jonka kohdetta saati lähettäjää Peter ei tiedä. Mutta mitä väliä, Peter haluaa etsiä ja nähdä nuo mainitut kukat itse omin silmin niiden luonnollisissa kasvuympäristöissään. Intohimosta on tullut pakkomielle ja tehtävä, joka vie Peteriä ympäri maapalloa.

My memory of discovering it might be one of a shock, because I have been proven wrong. Your memory of discovering it might be one of relief and satisfaction, because you have been proven right. But it is the same memory, that of discovering the flower, and we both lay claim to it as the definite version of events, even though the feelings it arouses are significantly different.

Aivan ihastuttava, osin ennalta-arvaamaton ja taianomainen romaani, jossa realismi flirttailee maagisen realismin kanssa. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, vaikka eivät tekisi mitään mutta onneksi sentään tekevät. Whitehousen tyyli itsessään on niin maagista, että pelkästään sitä on ilo lukea. Kielen voi sanoa kukkaistermein olevan ”flowery”, sillä koristeellista se on. Ja runsasta, kukkivaa. Mutta myös kaiken korumaisuuden alla selkeää, paljon kertovaa.

Jos eivät kukat inspaa, niin ei huolta: ne (kukat) ovat yhtä kiinnostavia kuin henkilöhahmot, mutta niistä (kukista) ei jauheta liikoja eli kyseessä ei ole mikään hortonomin salattu päiväkirja, jossa kyllästetään lukija faktoilla. Itse luonnollisesti googletin kukkaset sitä mukaa, kun niitä ”metsästettiin”. Osan kukista tiesinkin, osaa en. Eräästä olen nähnyt replikan, kas tässä.

Rafflesia Arnoldii, kuvattu London Wetland Centressä

The Long Forgotten on itsessään harvinainen kukka, jota lukiessa katoavat ajat ja paikat ja oikeastaan kaikki muukin. Kirja on kuin seikkailuretki, jossa voi tapahtua mitä vain ja joskus tapahtuukin. Taustalla väijyy susi, jota lampaaksi luultiin. Vaan aina eivät edes ystävät ole sitä, mitä on luullut tai toivonut niiden olevan. Lämpimät virtaukset ovat kuitenkin voimakkaampia kuin kylmät ja tämä kirja on lämmin syli, jonka kosketus jää elämään pitkäksi aikaa kirjan lukemisen jälkeenkin.


”He has Alzheimer’s?”
”You can call it whatever you want. But like most of our residents here, what he doesn’t have is himself. That’s the only important thing.”