Hae tästä blogista

maanantai 11. joulukuuta 2017

Syyrian pakolaiset


Lainasin kirjastosta Melissa Flemingin teoksen A Hope More Powerful Than the Sea (Fleet 2017, s 274), koska sen sivulieve kertoi mielenkiintoisen tarinan (joka osoittautuikin olevan juonireferaatti kirjasta, mitä syvästi paheksun) nuoresta naisesta, Doaasta.

Oletin sen perusteella, että luvassa on syvälle Syyrian sodan rakenteisiin pureutuva teos, jonka keskushahmona on Doaa. Kirjan kansi tuki tätä oletusta ja mielestäni piirsi kuvaa kaunokirjallisemmasta lähestymistavasta ja muodosta.

Oletin osittain väärin. Jos olisin katsellut netistä, millaisiin kansiin kirja on muualla (Usa, Etelä-Afrikka) kääritty, olisin ehkä saanut paremman (oikeamman) kuvan.


Kirjasta julkaistaan pehemäkantinen versio (kuva oikealla) Briteissä tammikuussa: siinä kansi on tyystin toisenlainen. Tämä on yleistä täällä ja oletan sen virkistävän - tai ainakin pyrkivän virkistämään - myyntiä. Annetaan kirjalle ikään kuin kaksi mahdollisuutta olla "uutuus".

Mitä mieltä olet, kun katselet näitä kansia: vaikuttaako tuo tyystin erilainen brittikansi (ylin kuva) mielikuvaasi siitä, millainen kirja on kyseessä? Entä nämä toiset kannet: eivätkö olekin periaatteessa ennalta -arvattavia, mutta samalla aika paljon puhuvia?

Se kansista.

Fleming kertoo nuoren Doaan (nyt iältään käsittääkseni 21 tai 22) tarinan alkaen siitä, kun hän vielä asuu Daraassa, Syyriassa. Doaan tarinan kautta avautuvat ne moninaiset syyt, miksi Syyriasta paetaan naapurimaihin ja kauemmaksikin.

Syyriahan on tällä hetkellä melko asumiskelvoton: elämä siellä on lähinnä yritystä selviytyä hengissä vailla tulevaisuudennäkymiä. Fleming avaa yksinkertaisella kielellä, miten tähän on tultu eli jos ei ennestään sitä tiedä, kirja sivistää. Itse asiassa tämän kirjan voisivat lukea nimenomaan sellaiset ihmiset, joiden mielestä syyrialaisten tulisi joko pysyä kotimaassaan tai paeta vain naapurimaihin tai ainakin pysyä kaukana meistä.

Doaa pakenee perheensä kanssa ensin Egyptiin, jossa elämä näyttää aluksi asettuvan uomiinsa ja siellä jopa voi haaveilla uudesta alusta. Kovaa työtä se vaatii, ihan siis oikeaa työtä jota tehdään omin kätösin. Pakoon ei lähdetty asenteella, että toiset sitten elättävät. Suuri osa haluaa tehdä työtä, kokea olevansa osa jotain. Kokea löytäneensä paikkansa. Vastoin monien yleisiä (ennakko)luuloja syyrialaiset ovat ihmisiä, he ovat yksilöitä. Heillä on tunteet, heillä on sydämet. He eivät halua sotia. Mutta niinhän se taas on, että muutama mätä muna korissa tarkoittaa joidenkin ahdasmielisten silmissä sitä, että koko kori on pilalla.

Egyptin salliva ja ystävällinen ilmapiiri Syyriasta tulleita pakolaisia kohtaan muuttuu ns. Egyptin vallankaappauksen tuloksena (kirjan mukaan) yhdessä yössä. Nyt syyrialaiset nähdäänkin vallasta syöstyn presidentti Mursin kannattajina ja (maan) vihollisina, heitä uhkaillaan ja kiusataan, naisia lähennellään. Elämä alkaa olla vaivalloista, kun syyrialaisia lapsiakaan ei haluta enää kouluihin. Näistä syistä kumpuaa tarve paeta Eurooppaan etsimään rauhaa, etsimään ihmisarvoista elämää.

Doaa ja sulhasensa Bassem haluavat yrittää Ruotsiin Italian kautta. Sitä varten pitää tietenkin matkustaa Välimeren halki veneellä. Me olemme varmasti kaikki kuulleet ns. pakolaisveneistä ja erityisesti niiden vaarallisuudesta ja taipumuksesta upota. Niin ovat monet pakolaisetkin, myös Doaa ja Bassem. Silti he järjestävät itsensä tuolle karmealle kuolemanmatkalle, koska osa kuitenkin selviää. Se on toivoa, se on sitä kun ei auta muuta kuin toivoa, koska mitään muuta ei enää ole. Ja niin käy, että Doaa saa todistaa sulhasensa kuoleman.

Tämä kirja avaa hyvin pakolaiskuljetusta Välimerellä. Olen monesti miettinyt, miten nämä kuljetukset järjestetään ja mitä kaikkea niihin liittyy (googlettamalla toki löytyy kaikenlaista tiedonjyvää). Se selviää tämän kirjan lukemalla: Doaa ja Bassem yrittivät kolme kertaa ennen kuin pääsivät edes veneeseen asti.

Venettä vaihdettiin ylityksen aikana useita kertoja ja siihenkin on syynsä. Veneet/alukset ovat kämäsiä ja vanhoja eivätkä todellakaan vastaa niitä mainoskuvia, joita pakolaiset näkevät mm. näitä pakoja järjestävien tahojen Facebook-sivulla, mutta toisaalta eivät pakolaiset niihin edes itse usko (googlettelin, mutta en löytänyt mitään validia, koska en osaa arabiaa).

Sanoisin, että tämä kirja on varsin mainio läpileikkaus Syyrian pitkään jatkuneeseen kriisiin (ja sen syihin) ja sieltä lähtevien pakolaisten ajatuksiin, kokemuksiin ja motiiveihin. Vaikka kyseessä on periaatteessa vain yhden ihmisen (tähänastinen) elämäntarina, ei kenenkään elämä tapahdu tyhjiössä ja joskus voi yleistää, kunhan muistaa että yleistys on aina yleistys eikä kosketa joka ikistä. Aiheeltaan tämä kirja on tärkeä, jota tuskin ottavat lukuun ne ihmiset, joiden nimenomaan soisi tämän lukevan.

Valitusosuus

Melissa Fleming on UNHCR:n Chief Spokesperson. Hän on varmasti pätevä ja tekee arvokasta työtä. Tämä kirja on silti huolimattomasti toteutettu: toisteisuutta on uskomattoman paljon ja osa täysin samoin virkkein esitettynä. Väliä tähän toisteisuuteen ei välttämättä ole kuin sivun verran eli se on todellakin silmiinpistävää. Minulla kun ei muutenkaan ole muistiongelmia, niin ärsyynnyin. Jotkin asiat on mainittu jopa kolme kertaa - että en varmaan ikinä unohda niitä.

Kirjan tyyli ei myöskään täysin miellyttänyt minua. Doaa jää etäiseksi, paperimaiseksi hahmoksi johon on vaikea muodostaa tunnesidettä, vaikka hän onkin kirjan keskushenkilö. Koin myös, että persoonaansa on romantisoitu tai liioiteltu. En osaa selittää tarkemmin: ihan kuin hänestä yritettäisiin leipoa supersankaria, yli-ihmistä (en innostu ns. henkilöpalvonnasta, koen sen kiusallisena, jopa vastenmielisenä mutta se kenties on oma ongelmani). Ehkä tähän on vaikuttanut se, että vaikka Fleming ja Doaa ovat tavanneet useita kertoja, heillä ei ole yhteistä kieltä (ei ainakaan tätä kirjaa kirjoitettaessa).

Yhteenveto

Kaiken kaikkiaan kannatti lukea ja rohkenen suositella muillekin. Kirja on erittäin helppotajuinen ja vastasi kaikkiin kysymyksiini, joita minulla sitä lukiessa heräsi. Riittävän perusteellinen siis myös. Olen aiemmin lukenut toimittaja Samar Yazbekin kirjoittaman kirjan The Crossing (tässä bloggaukseni), joka niinikään kertoo Syyriasta. Siinä näkökulma on hyvin toisenlainen kuin tässä A Hope More Powerful Than the Sea, joka on enemmän selvitymistarina kun taas The Crossing "tutkielma".

Kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu eikä minulla ole tietoa suomennetaanko ikinä.

Kiinnostuneille lisää tietoa:

Doaan haastattelu UNHCR:n sivulla
Melissa Flemingin TED-talk (kesto noin 20 minuuttia)

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Menneen talven lumet


Suomen itsenäisyyden kunniaksi laittelen lumikuvia Suomesta. Kaikki kuvat ovat marraskuulta 2015. Sen jälkeen en ole lunta livenä nähnyt (ellei pakastimessa asuvaa lunta lasketa, se pitäisi vissiin sulattaa joskus).


Nämä kuvat ovat kenties arkisia kaikille muille paitsi minulle. Tykkään fiilistellä lumikuvia katsellen - olkoot kuvat omia tai toisten. Nämä siis omiani: ei kuulu tapoihini pölliä käyttää toisten kuvia.



En ole varsinaisesti talvi-ihminen, joten ei sinänsä ole ikävä lunta. Voin paremmin leudommassa ilmastossa (ihan siis fyysisesti, koska atooppinen ihoni räjähtää pienestäkin pakkasesta ja kuivasta ilmasta). Suomessa asuessani kuitenkin toivoin nimenomaan lumisia talvia, koska lumi valostaa maisemaa ja on muutenkin kaunista. Kuravelli ja katujen harmaus/ruskeus eivät ole koskaan hivelleet silmämuniani.

Salamaja

Nämä kaikki kuvat ovat salapaikastani Suomessa. Vaikka olen syntynyt Helsingissä ja asunut kaupungeissa ikäni, olen silti vieraillut paljon Kehä kolmosen ulkopuolella. Lapsuuden kesät vietettiin (pakotettuna toki) kesämökillä keskellä ei mitään. Tai oli siellä maatila, jonka isäntä oli mökkimme vuokranantaja. Sain tehdä heinätöitä, lypsää lehmää, pyöriä jaloissa ja olla tiellä jne.

Savusauna

Savusaunan voi halutessaan lämmittää myös perinteisellä puukiukaalla. Olen saunaihminen ja salapaikassa ollessani saunon yleensä joka toinen päivä.


Saunan kuistilla on tosi mukava vilvoitella. Käy toki istumaan.


Pää edellä heikoille jäille. Paitsi ettei ole jäätä.


Ruskea on talvella kaunista ainoastaan hiekkarannalla.


Oikein kaunista itsenäisyyspäivää!

maanantai 4. joulukuuta 2017

Do No Harm

Luin Henry Marshin teoksen Do No Harm. Tämä blogikirjoitus käsittelee nähtävästi kuitenkin enemmän minua kuin itse kirjaa. Noh, kerrankos näinkin tai nyt kävi näin. Upea kirja, ajatuksia herättävä ja snadisti itkettäväkin.


Henry Marsh: Do No Harm
Stories of Life, Death and Brain Surgery
Phoenix 2014
S. 276
Suom. Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Henry Marsh on brittiläinen neurokirurgi. Kirjassaan Do No Harm hän kertoo työstään kirurgina ja ottaa kantaa NHS:n (The National Health Service eli brittilän julkinen terveydenhuolto) toimintaan. Marsh ei näe toiminnassa paljon kehumista nykyaikana: muutosta on tapahtunut, mutta lähinnä byrokraattisempaan ja muutenkin huonompaan (mm. työtä hankaloittavaan) suuntaan. Minua nämä NHS:n käytäntöjen kuvaukset luonnollisesti kiinnostivat, koska käytän itsekin kys. palveluja.

Do No Harm oli minulla kesken joutuessani  sairaalan ensiapuun. Jotenkin koomista oli, että kesken tällaisen kirjan lukemisen päädyin vieläpä aivokuvaukseen. Noh, aivot löytyivät ja näyttivät olevan normaalit eli saatiin suljettua pois erinäisiä tekijöitä. Olikin mukava tervehdyttyäni jatkaa kirjan lukemista, kun tiesi että oma pää on ainakin toistaiseksi "normaali".

Kirja on jaettu lukuihin, joista kukin on nimetty jollakin lääketieteellisellä termillä tai pään alueen kasvaimella tmv.


Kaava on melko sama, vain operaatiot ja diagnoosit vaihtelevat. Ja tietenkin potilaat. Kirja on kirjoitettu hyvin selkeästi ja kansantajuisesti eli aiheesta juuri mitään ennestään tietämätön voi helposti lukea ja ymmärtää lukemaansa.

Minulle pään alueen vammat ovat valitettavan tuttuja lähinnä tätini tapauksen myötä. Hän jäi auton alle (SUOJATIELLÄ) ja sai vakavia vammoja päähänsä, myös hänen kallonsa murtui. Hän ei kuollut, vaan makasi (lääke)koomassa (osin siksi, että aina kun häntä yritettiin herättää paine aivoissa nousi niin paljon, että herätys piti keskeyttää)  noin vuoden ennen kuin heräsi. En muista enää kuinka kauan herääminen kesti sen jälkeen, kun lääkitys lopetettiin - useita kuukausia kuitenkin.

Sairaalasta hän ei koskaan enää päässyt pois. On vaikea sanoa, kuinka paljon hän muisti elämästään ja tunnisti ihmisiä, mitä hän tunsi. Ilmeisesti hän tunnisti vanhempani ja minut ja muut lähisukulaiset. Mutta alun ns. toipumisen jälkeen hänen tilansa huononi ja hän halusi lähinnä nukkua. Käydessäni häntä vielä katsomassa ennen paluuta kotiin, hän vain hoki "nukkumaan". Lopulta hän sitten nukkuikin pois.

Vaikka Do No Harmista ei löydy vastaavaa tapausta kuin tätini (mikä onkin vaikeaa, sillä trauman aiheuttamat vammat ovat hyvin erilaisia), teos laajensi silti ymmärrystäni liittyen aivojen toimintaan ja "toimimattomuuteen".  Minulle tämä kirja oli siten kaikin puolin ja monessa muussakin suhteessa varsin sivistävä ja kiinnostava teos.

Lisäksi pidin Marshin persoonasta. Hän vaikuttaa todella aidolta ja inhimilliseltä ihmiseltä eikä keskity maalaamaan itsestään kuvaa täydellisenä huippuluokan neurokirurgina, vaan keskittyy yllättävän paljon teoksessan pieleen menneisiin opertaatioihinsa ja niiden herättämiin tuntemuksiin (ja myös seurauksiin). Silti hän ei missään tapauksessa ns. dissaa saati vähättele itseään. Mietin onko tämä kirja ollut hänelle eräänlainen tilinpäätös. "Synninpäästö".

Marshilta julkaistiin tänä vuonna toinen teos, Admissions: Life as a Brain Surgeon. Sehän pitää toki lukea.

Marshista on myös tehty dokumentti nimeltä The English Surgeon. En ole sitä vielä katsonut, mutta ajattelinpa katsastaa lähiaikoina. Tässäpä suora linkki kys. dokumenttiin muillekin kiinnostuneille.

Kirjasta on kirjoittanut muun muassa Marika, Bleue, Arja, Hyllytonttu Tiina ja Tuomas.


~~~

Kirjan lisään Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja.

Näin ollen minulta on lukematta enää kaksi kirjaa haasteeseen. Ne tosin todennäköisesti jäävätkin lukematta, koska ei nyt oikein innosta. Lukematta on kohdat 8 (Suomen historiasta kertova kirja) ja 33 (Kirja kertoo Intiasta). Kirjat minulla on kyllä valittuna, mutta ei ole toistaiseksi fiilistä niistä kumpaankaan enkä viitsi väkisin lukea mitään.

lauantai 2. joulukuuta 2017

Kasvutarina: tytöstä naiseksi kommunistisessa Kiinassa

Xiaolu Guo on minulle nimeltä tuttu kirjailija, jonka kirjoja olen lääppinyt usein kirjastossa. En ole kuitenkaan lainannut, koska aina on ollut jokin syy, miksi en juuri nyt halua lainata kirjojansa. Olen siis odotellut sopivaa lukuhetkeä.

Sopiva hetki tuli Guon omaelämäkerran muodossa, mikä oli mainio tapa ottaa ensi kontakti kyseiseen kirjailijaan. Teoksessaan Guo nimittäin valottaa kirjoittamiensa romaanien syntyä. Alkoivat taas nekin kiinnostaa ihan uudella tavalla.


Xiaolu Guo: Once Upon a Time in the East - A Story of Growing Up
Ghatto & Windus 2017
S. 316

Omaelämäkertojen ja muistelmien raja on joskus häilyvä. Kokisin Once Upon a Time in the Eastin omaelämäkertana, koska siinä Guo käy läpi elämäänsä kronologisessa järjestyksessä lapsuudesta nykypäivään.

Muistelmien ajattelen olevan lähinnä johonkin tiettyyn aikaan tai aiheeseen syvemmin perehtyviä kirjoituksia. Esimerkiksi Henry Marshin kirja Do No Harm on mielestäni oiva esimerkki muistelmateoksesta. Mutta se rajanvedosta: en tiedä onko sellainen edes kovin tärkeää.

Xiaolu Guon (s. 1973 Zhejiangissa, Kiinassa) elämä ei ala parhaalla mahdollisella tavalla: hänen vanhempansa antavat hänet adoptoitavaksi lapsettomalle talonpoikaispariskunnalle. Heidän hoteissaan Guo asuu ensimmäiset kaksi ikävuottaan, kunnes köyhä pariskunta palauttaa Guon hänen (isänpuoleisille) isovanhemmilleen.

Guon isovanhemmat asuvat Shitang-nimisessä kalastajakylässä rannikolla, kun taas Guon (biologiset) vanhemmat tuntien bussimatkan päässä sisämaassa, kaupungissa nimeltä Wenling. Isovanhemmat eivät oikein voi muuta kuin ottaa Guon luokseen asumaan. Guo tapaa biologiset vanhempansa vasta ollessaan 6-vuotias heidän tullessaan hakemaan Guon kotiinsa Wengliniin. Guo saa tuolloin tietää, että hänellä on pari vuotta vanhempi veli.

Guo ei koskaan saa luotua etenkään äitiinsä ja veljeensä kunnollista suhdetta, vaan he jäävät ikuisesti etäisiksi, vieraiksikin,  toisilleen. Sen sijaan isäänsä Guo saa yhteyden ja isän ja tyttären välillä vallitsee sanaton yhteisymmärrys, jopa kiintymys. Isä tukee Guon valintoja ja auttaa häntä pääsemään eteenpäin elämässään.

Isä muun muassa mahdollistaa Guon osallistumisen Pekingin Film Academyn pääsykokeisiin. Pääsykokeet ovat kalliita, joten ihan jokaisella ei ole niihin varaa. Guo valitaan Film Academyyn toisella yrittämällä (kolmanteen tuskin olisi enää ollut varaa), mitä voi pitää merkittävänä saavutuksena, sillä hakijoita oli useita tuhansia ja vain kourallinen valittiin.

Once Upon a Time in the East on todella runsas (mutta ei päälle vyöryvä eikä lukijaa hukuttava) teos, joka sisältää paljon Guon pohdintaa. Kyseessä ei siis missään määrin ole luettelomainen kuvaus elämänkulusta, vaan otaksun että Guo on nostanut esille elämäänsä eniten vaikuttaneet pääkohdat ja käsittelee niitä ja niiden vaikutusta myöhempään elämäänsä ja persoonaansa.

Kirjassa on paljon kohtia, joita tekee mieli lainata. Ne ovat sellaisia, jotka erityisesti herättivät minut harhailemaan laajemmillekin ajatusraiteille. Kirjaan tähän kaksi ja muistutan, että ne avautuvat ihan eri tavalla lukijalle, joka on lukenut koko kirjan. Niin kuin tiedämme, kontekstistaan irroitetut pätkät eivät anna täydellistä kuvaa, vaan ainoastaan yhden palan pelistä.


Feminismi, naiseus (Guota on käytetty seksuaalisesti hyväksi)

I couldn't help but wonder if Western girls were also subjected to the constant sexual harassment we Chinese girls in the countryside were. We didn't wear miniskirts or sexy dresses to seduce men, but we were abused by them nevertheless.


kirjoittaminen kommunistisessa Kiinassa

Before applying for a production permit, I submitted the script to the Censorship Bureau. A few weeks later, the bureau sent me back ten pages of revision notes, and informed me the script was not yet ready to be passed. I still have those notes today. Here are a few extracts:



Tämä kirja on sinua varten, jos

Kiinan lähihistoria ja kommusnimi kiinnostaa.
kielen vaikutus ajatteluun ja maailman hahmottamiseen kiinnostaa.
kirjan julkaisemiseen (Brittilässä) liittyvät käytännön asiat kiinnostavat.
kasvutarinat kiinnostavat.
Kiinan kulttuuri kiinnostaa.
ulkopuolisuus ja oman paikkansa etsiminen kiinnostaa.
taide ja taiteellisuus kiinnostaa.


Xiaolu Guo menetti Kiinan kansalaisuuden vahingossa (en kerro, miten) ja hänestä tuli britti. Vaikka ei passiin kirjattu kansalaisuus lopulta määrittele ihmistä. Mikä sitten? Jos kiinnostaa miettiä asiaa, lukekaa tämä kirja. Voin vakuuttaa, että tämä kirjoitus on vain pintaraapaisu siitä, mitä kaikkea kirja pitää sisällään.

Kirjassa käydään mm. Fishguardissa, joka on Pembrokeshiressa (Walesissa). Olen käynyt siellä itsekin. Kuvassa Fishguard Bay Hotel, jossa yövyin 3.9. 2016

Ylimääräinen huomio: joku kirjan aiemmin lukenut besserwisser henkilö oli kokenut aiheelliseksi korjata kirjan virheellisyydet. Niitä ei ollut paljon ja nekin olivat lähinnä typoja ja vastaavia - eivät siis varsinaisesti osaamattomuudesta johtuvia kielivirheitä. Kehottaisin pätemään omissa kirjoissa ja jättämään kirjaston kirjat rauhaan. Kiitos.

Edit 4.12. klo. 10:30 (UK time)

Unohdin mainita, että osallistun tällä kirjalla sekä Naisen tie- että taiteilijaromaanihaasteeseen.

torstai 30. marraskuuta 2017

Ken menneitä muistelee...

Huutava puu

Kirjastomme nettipalvelu (jonka kautta voi hallinnoida omia tietojaan ja lainojaan, tehdä varauksia jne.) on ollut alhaalla jo yli viikon. Sivuston päivittämisen piti kestää vuorokausi, mutta se venyi ja vanui. Viimein tänään sivusto alkoi toimia, mutta on hyvin hidas ja tahmea ja sieltä puuttuu tietoja.

En ennen katkoa tajunnut, miten riippuvainen minusta on tullut kirjaston online-palvelusta. Minulla on siellä kirjalistoja, joita en ole jaksanut muualle kirjata, koska voin sieltä kätevästi varata tietyn kirjan kun on oikeanlainen fiilis. Kirjojen palautuspäivät ovat siellä muistissa, muualla minulla ei sitä tietoa ole.

Pilvilinna repeilee

Minulle on lisäksi kertynyt pitkä lista kirjoja (sekä uutta että vanhaa), jotka haluan tarkistaa, että ovatko saatavilla kirjastoalueellani. Täällä ei ole mitenkään itsestäänselvää, että kaikki julkaistut kirjat (edes uutuudet) saa kirjastosta (kuten Suomessa). En viitsi jokaista lukemaani kirjaa ostaa, koska en halua omistaa kaikkia kirjoja ja toisekseen tilakin alkaa olla rajallinen. Kirjamakuni on sellainen, että suurta osaa kirjoista, jotka haluan lukea, ei saa kirjastosta muutenkaan.

Elämässä on väriä, edelleen.

Kirjamakuni vaihtelee kausittain. Tällä hetkellä kiinnostaa erityisesti muistelmateokset. Pidän muistelmista (toki hyvin valikoivasti, kuten asiassa kuin asiassa), koska niissä on usein mielenkiintoista pohdintaa ja ajatuksia. Tällainen läjä muistelmia minulla on nyt lainassa kirjastosta.


1. Martin Faulks: The Path of the Ninja (Random-laina, vaikutti niin kiinnostavalta)
2. Melissa Fleming: A Hope More Powerful than the Sea (kertomus syyrialaisesta Doaasta ja pakolaiskriisistä, ei olekaan varsinaisesti muistelmateos)
3. Reni Eddo-Lodge: Why I'm no Longer Talking to White People About Race (nämä ovat esseitä, mutta sallittakoon toinen poikkeus muistelokasassa kun aihe kiinnostaa)
4. Xiaolu Guo: Once Upon a Time in East (luen parhaillaan, ihan loppusuoralla olen)
5. Alom Shama: The Young Atheist's Handbook (Itä-Lontoossa muslimiyhteisössä varttunut britti-ex-muslimi kertoo miksi luopui uskosta jne.)
6. George East: A Year Behind Bars (George toteuttaa haaveensa ja perustaa pubin, tämäkin ihan random-laina)

Peili

Tällä hetkellä minulla on kaksikin muistelmateosta kesken.

Ensimmäinen on Henry Marshin Do No Harm (suom. Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta), jolle on muuten ilmestynyt jo jatko-osakin (Admissions: Life as a Brain Surgeon), joka tietenkin pitää lukea jossain vaiheessa.

Vedenalainen aurinko

Toinen on Xiaolu Guon Once Upon a Time in the East, joka on kasvukertomus. Kirja on todella kiinnostava monessakin mielessä - eikä vähiten kulttuurikuvauksessa. Guo itse tuntuu olevan törmäyskurssilla oman kulttuurinsa kanssa, mikä ei ole ihme. Mutta kirjoitan kirjasta pidemmin, kun olen sen lukenut kokonaan (ja sama juttu Marshin kirjan kanssa).


Ulkokuvat toissapäivältä - niillä ei periaatteessa ole mitään tekemistä tekstin (paitsi kuva-) kanssa.

lauantai 25. marraskuuta 2017

Kadonneen sisaren arvoitus

Luin Karin Slaughterin kirjoja joskus yli kymmenen vuotta sitten viimeksi. Luin jompaa kumpaa sarjaa, muistaakseni Grant Countia pari ekaa kirjaa. Ne olivat ihan luettavia, mutta niin on moni muukin kirja.

Slaughterin Pretty Girlsin (suom. Kaunokaiset) otin luettavakseni haastemielessä. Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä (ryhmä on julkinen ja kaikki Naamalaan kirjautuneet voivat sitä lukea) kirjan sanottiin olevan "aivan SAIRAS" ja "MIELIPUOLINEN". Kiinnostuin, koska ei ole toistaiseksi tullut eteeni niin sairasta kirjaa (eikä tullut nytkään, voin heti kertoa), etten sitä kykenisi lukemaan ja tietenkin halusin tietää, miten itse kirjan koen.


Karin Slaughter: Pretty Girls
Century 2015
S. 533
Suom. Kaunokaiset

Hieman alle nelikymppisen Claren elämää varjostaa parikymmentä vuotta sitten tapahtunut sisko-Julian katoaminen. Sisaren katoaminen käytännössä rikkoi perheen: Claren vanhemmat erosivat ja Clare ja toinen sisarensa Lydia katkaisivat lopulta välit toisiinsa.

Claren perusturvallinen ja -turvattu elämä menee säröille, kun hänen miehensä Paul kuolee. Surun murtama Clare ryhtyy tutkimaan miehensä tietokonetta etsiessään vastuksia ihan muihin kysymyksiin. Vastausten sijasta hän saa eteensä jotain sellaista, joka muuttaa totaalisesti hänen käsitystään Paulista. Vai onko kyseessä kuitenkin erehdys. Eihän Paul... Sehän tarkoittaisi sitä, että Clare on elänyt tuntemattoman ja feikin ihmisen kanssa kaksikymmentä vuotta.

Clare sotkeutuu yhä syvemmälle Paulin asioihin ja sotkee Lydiankin mukaan. Niin rikkoutuu vuosikausien puhumattomuus sisarten välillä.

Slaughter kirjoittaa napakkaa ja selkeää tekstiä, perushyvää ja moitteetonta, jouhevasti kulkevaa. Pretty Girls on varsin juonivetoinen trilleri, mutta ei silti mikään actionkuvaus saati -pläjäys. Keskeisten henkilöhahmojen persoonien ja ajatusten kuvaus on tärkeä osa romaania ja siinä Slaughter on taitava. Kirjan henkilöt ovat rosoisia eivätkä automaattisesti pidettäviä, vaan heissä on useita puolia. Arvostan sitä, koska en ole kiinnostunut lukemaan äärihyvistä tai täysmulkuista henkilöhahmoista: harva kun on ääripää muutenkaan. Lisäksi ristiriitaiset (mutta silti johdonmukaiset) henkilöhahmot ovat kiinnostavia, sillä ne herättävät enemmän ajatuksia.

Ilahduin myös suuresti siitä, että konkreettiset tapahtumat eivät painotu vain kirjan loppuun, kuten turhan monissa dekkareissa/trillereissä, joissa löysäillään (yli) puolet kirjasta (ja pidetään ehkä lukijaa täysin pimennossa, mikä on suoraan sanottuna melkoisen turhauttavaa ja tylsää) ja sitten yhtäkkiä herätään ja loppu vedetään actionpläjäyksellä pakettiin.

Pretty Girlsissa on vireillä koko ajan jotain, mutta tempo on mielekäs eivätkä tapahtumat vyöry päälle. Käänteitä tapahtuu ja ne ovat oikein herkullisia ja saavat kirjan henkilötkin (lähinnä Claren, mutta jonkin verran myös Lydian) pohtimaan asioita uudelta kannalta. Hylkäämään edellisen kannan, tutkimaan uutta. Ja lukija saa olla tässä kaikessa mukana.

Entä se väkivalta sitten?

No, onhan sitä. Suurin osa väkivallasta on niin sanottua epäsuoraa eli se on jo tapahtunut. Se kuvaillaan lukijalle melko seikkaperäisesti, mutta koska kyseessä ei ole ns. suora, parhaillaan tapahtuva väkivalta, se säästää lukijaa. En viitsi paljastaa enempää, koska joutuisin spoilaamaan juonta, mitä en halua tehdä. Tämä "raakuusilmiö" oli kyllä minulle ennestään tuttu eli ei ole ensimmäinen kerta kun aiheesta kirjoitetaan (tämä siis huomiona, ei kritiikkinä tai moitteena).

En tiedä, mihin brutaalisuusmittarin neulan asettaisin. Varmaan se pitäisi asettaa kolmoseen, koska se (väkivalta, sen tuntu ja uhka) on kuitenkin niin voimakkaasti läsnä koko kirjan ajan.

Summa summarum: Ihan kelpo kirja joka kannatti lukea, mutta tuskin jatkan Slaughterin parissa. Ei vain kiinnosta tällainen kirjallisuus kovin suuressa määrin enää tai juuri nyt. Kirjaintressini toki tunnetusti vaihtelevat sykleittäin, mutta ainakaan nyt ei ole tällainen slaughtermainen sykli päällä.

Kirjasta on blogannut mm. Annika, Mai, Jenni, Reija ja LauraKatarooma.

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Pitkitetty itkuvirsi (mielenterveysviikko)

Luin maaliskuussa Hanya Yanagiharan romaanin A Little Life (suom. Pieni Elämä). Kirjoitin kirjasta blogiini, ja jo tuolloin minulla oli ristiriitainen olo: oli vaikea määritellä, mitä mieltä kirjasta olen. Nyt kun aikaa on kulunut ja olen saanut etäisyyttä kirjaan, näen sen selkeämmin. Enkä juuri pidä näkemästäni.

Tämä kirjoitus sisältää runsaasti spoilereita Pienestä elämästä, joten jos et ole lukenut kys. kirjaa mutta aiot lukea, niin en suosittele jatkamaan tämän postauksen lukemista. Kyseessä on minun ikioma subjektiivinen lukukokemukseni ja mielipiteeni.

Joku muu kokee kirjan toisin ja ihan vapaasti saa kokea. Erilaiset kokemukset ja mielipiteet eivät ole vaarallisia (vaikka joskus siltä tuntuukin: siis erityisesti jos jostakin ei pidä, sitä ei saisi sanoa ääneen) eikä niitä tule ottaa henkilökohtaisesti. Tuskin on olemassa asiaa (saati kirjaa), josta ihan kaikki ovat ihan samaa mieltä. Ja hyvä niin.



Miksi koen aiheelliseksi kirjoittaa toisen kerran kirjasta, josta olen jo kerran kirjoittanut?

1. Kirja sopii mielenterveysviikon aiheeksi ja antaa minulle siten aasinsillan osallistua teemaviikkoon.

2. Kirja on kuin herne patjani alla. Minun on tongittava se (herne) pois saadakseni mielenrauhan.

Kirja, joka herättää näin voimakkaita tuntemuksia, ei voi olla huono. Eihän? En tiedä. Jos alan itkeä kuunnellessani musiikkia, onko musiikki hyvää? Jos katson taideteosta ja tunnen jotain (en erittele mitä, koska se ei ole oleellista), onko taideteos silloin hyvä? Niin, ei ole vain huonoa tai hyvää. Voi olla myös vaikuttavaa. Jokin voi olla vaikuttava, mutta silti huono. Tai typerä. Tai ärsyttävä. Tai epäuskottava. 

Little Life on vaikuttava romaani, jonka kielessä eikä rakenteessa sinänsä ei ole moittimista. Sen sijaan kompastuskiveksi kohdallani nousee kirjan tyyli. Se on ääripäissä rypevä mustavalkoinen valas.

Kirjailija alustaa useiden satojen sivun verran erityisesti Juden (toki myös kolmen muun kaveruksen) elämää. Alustus alkaa vaaleanpunaisista pilvenhattaroista, joissa onnellisuus koetaan potenssiin sata. Jude on komea nuorukainen eikä vain komea, vaan älykäs ja rikas. Ja hieman reppana kovia kokenut, mutta lukija ei vielä tiedä miten kovia. Voi kun söpö, rakastakaa nyt kaikki Judea: hän on niin komea ja humaani ja rikas ja fiksu ja kaikkea.

Kirjailija ei ilmeisesti luota lukijan empatiakykyyn. Että Judea voisi rakastaa, jos hän olisi hieman rumempi (tai jos ei komeutta alleviivattaisi) ja peräti tavallinen sekä älykkyydeltään että varakkuudeltaan. Ei ei, ei keskitasoa tähän kirjaan. Överit vaan joka suuntaan. Annetaan Judelle jopa vanhemmat, joita hänellä ei koskaan ollut. Koskaan ei ole liian myöhäistä päätyä adoptoitavaksi!

Jos kirjailija haluaa tällä teoksellaan osoittaa, että kenellä tahansa ulkonäöstä ja varakkuudesta riippumatta voi olla mielenterveysongelmia, se on ihan hieno tavoite. Ja totta. Silti koen, että kirjailija ei luota lukijaan. Judesta oli pakko tehdä superihminen ja yli-ihana, että lukija voi rakastaa häntä. Että lukija voi itkeä tihrustaa Juden puolesta ja kanssa ja tuntea empatiaa ja rypeä kuin sika lätissään. Tavispulliaiseen tuskin syntyisi vastaavaa tunnesidettä, vai?

Mielestäni Jude on ärsyttävä (hieman toki tunsin sääliäkin, mutta kirja kokonaisuudessaan on niin absurdi, että sääliminen oli ajoittain suorastaan työlästä). Hän kokee voivansa tehdä ja olla millainen tahansa, mutta kun hänen hyvä ystävänsä yhden ainoan kerran erehtyy heittämään huumoria eräällä Juden piirteellä, Jude suuttuu verisesti eikä voi antaa asiaa anteeksi sitten millään, vaan kylpee siinä kuin majava purossaan.

Ikään kuin Jude ei itse olisi koskaan tehnyt mitään loukkaavaa, ikävää. Mitään sellaista, jota pitäisi pyytää anteeksi. Ja saada anteeksi. Luulisi niinkin analyyttiseen ajatteluun kykenevän ihmisen pystyvän käsittelemään asiaa kypsemmin. Jude on henkilöhahmona ristiriitainen (niin kuin toki monet ihmiset ihan oikeastikin ovat) ja epäuskottava (niin kuin muutkin kirjan henkilöt) tavalla, joka - ylläripylläri - menee överiksi niin kuin tässä kirjassa ihan kaikki.

Juden (epävirallisen) lääkärin suulla Juden mahdolliset mielenterveysongelmat kiistetään lähes täysin. Joo, onkin ihan tervettä viillellä itsensä sairaalakuntoon harva se viikko. Toisaalta kirjailija on mielestäni kyllä onnistunut kuvaamaan taiten mielenterveysongelmaisen ajatuskulkuja eli tunnekuvaus (jota toistellaan ja jankutetaan ja toistetaan vähän lisää jne.) vaikuttaa aidolta (ja se kolahti minuun monissa kohdin), vaikka muu kirja ei. Ja sitten vaan uima-altaaseen polskuttelemaan tuoreissa haavoissa ikään kuin infektioriskistä ei olisi koskaan kuultukaan eikä tässä kirjassa ollakaan.

Ymmärrän, että kirja on fiktiota eikä kaiken tarvitse olla siirtokuva todellisuudesta. Toisaalta jos haluaa olla uskottava, on etua että harkitsee, mitä kirjoittaa. Miksei Jude olisi voinut harrastaa jotain muuta kuin uimista? Siksi, että Juden piti harrastaa jotain, jossa ei sitten myöhemmin tarvita ihan kaikkia raajoja.

Judella on SE kamala menneisyys, jota aletaan avata kun on saatu ihastuttava vaaleanpunainen pilvilinna rakennettua. On aika romuttaa tuo pilvilinna. Rakenna ja romuta: maksimoi siten lukijan tuska. Juden menneisyydestä olikin tehty niin kamala, että se on jopa naurettava. Anteeksi nyt vain, mutta alkaa olla jo tilastoihme, että suunnilleen kaikki Juden kohtaamat miehet haluavat Judelta vain anaalia. Ihan sama miten randomisti Jude jonkun kohtaa, niin anaalihan se on mielessä. Jude päätyy jopa erään miehen kellariin vangiksi ja voitte varmaan arvata, mikä "vanginvartijalla" on mielessä.

Kirjailija ei lopeta ennen kuin on romuttanut Juden kokonaan. Kirjaimellisesti raaja raajalta. Judesta tulee raajarikko. Kaikki viedään, mitä viedä voi. Myös rakkaus kuolee ja sekin kirjaimellisesti auto-onnettomuudessa. Se kenties oli viimeinen säie, jonka takia Jude jaksoi elää, vaikka onneksi ei sentään esitetty klisettä, että rakkaus parantaa mielenterveysongelmat. Ei rakkaus mitään paranna, ei se paranna syöpääkään.

Kirjasta minulle syntyi tunne, että pitää olla tosi kamalia kokemuksia taustalla, että ihminen on ikään kuin oikeutettu sairastumaan mieleltään ja peräti tekemään itsemurhan. Jos ei ole tarpeeksi heviä shittiä taustalla, on vain heikko luuseri. Mutta katsokaa ihanaa ja sinnikästä Judea ja itkekää ja rakastakaa häntä, miten vahva hän olikaan. Miten paljon sieti ja kesti. Voiko tätä aihetta nyt enempää enää romantisoida, mietin.


Pienen elämän paras puoli on ehdottomasti sen loppu. Se on merkittävä, sillä siihen kiteytyy iso asia: nimittäin se, että moni ei koskaan parane. Moni tekee itsemurhan. Eikä itsemurhan tekemiseen tarvita mitään överitarinoita, joissa ihminen on jo fyysisestikin rikki ennen kuin tappaa itsensä.

Mielen rikkonaisuus - oli syy mikä tahansa, jos nyt mitään yksittäistä syytä koskaan löydetään - riittää. Ja sitten, moni ei parane mutta ei silti tee itsemurhaa. Mielensairauksien kanssa voi oppia elämään (tarvitaan oikeanlaista hoitoa toki). On pakkokin, jos nimittäin aikoo elää.

Mikä tämä kirjan punainen lanka on, jää minulle hämäräksi. Lähinnä tulee mieleeni pitkitetty itkuvirsi, jonka rinnalla jopa pahamaineiset misery lit -teokset kalpenevat. Lukemissani misery liteissä on sentään yleensä huomattava määrä (itse)analyysiä ja laajempaa (psykologista) pohdintaa ja vähemmän jankuttavaa toistoa, jota tämä Pieni elämä on pullollaan.

Ilman jankutusta Pienen elämän tarina mahtuisi kaiketi noin kolmeensataan sivuun. Mutta ei se sitten olisi niin tehokas. En siis karsisi kirjasta sivuja, mutta enpä ehkä olisi sitä lukenutkaan, jos olisin tajunnut millainen se on. Kirja ei antanut minulle muuta kuin kliseisen överitarinan ja massiivisen vitutuksen. Ja tietenkin mielipiteeni.

Moni on kirjasta pitänyt, joten sille on varmasti paikkansa ja hyvä niin. Mutta minun ei ole pakko pitää siitä eikä minun ole pakko nähdä sitä mitenkään erityisen merkittävänä kirjana esim. mielenterveystyön kannalta (mitä se ei varmaan yritä ollakaan, kai?). Enkä näe sitä tarinanakaan (enkä edes kielellisesti) järin merkittävänä, mutta överikirjallisuus ei ole minun kakkupalani muutenkaan.

Kaikki kunnia silti kirjailijalle, sillä kirja on taiten kirjoitettu ja varmasti vaatinut paljon kirjoittajaltaan. Eli en halua mitätöidä kirjailijan työtä, vaikka en kirjaa osaa kovin suotuisassa valossa nähdäkään. Omaan tulkintaani vaikuttaa toki myös oma taustani.

Nyt on melko keveä olo. Löysin herneen ja heitin sen menemään. Kiitos.

~~~

Tällä kirjoituksella osallistun Suketuksen järjestämään mielenterveysviikko-haasteeseen. Lue aiheesta enemmän Suketuksen blogista.

Mielenterveysviikolla puhutaan paljon masennuksesta, mutta on hyvä muistaa että mielenterveysongelmia on muitakin kuin masennus (kurkatkaa vaikkapa kansainvälisen tautiluokitusjärjestelmän pääluokkaa F) ja masennuksiakin on erilaisia. En ala omia diagnoosejani tässä erittelemään, koska en näe siihen tarvetta. En ole diganoosi, vaan ensisijaisesti ihminen enkä halua leimautua miksikään äffäksi - en edes friikiksi.

Meitä on paljon. Me olemme teidän keskuudessanne eikä teistä moni koskaan edes tiedä sitä. Sillä mielenterveyden ongemat ja sairaudet eivät näy päällepäin. Ne eivät tee ihmisestä alempiarvoista tai vähä-älyistä.