Hae tästä blogista

perjantai 20. lokakuuta 2017

Kirja joka kertoo minusta

Esittelyssä kirja, jonka sijoitan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 13 eli kirja "kertoo sinusta" (eli "minusta"). Mikäs se sellainen kirja on? No vaikkapa kirja, jossa maahamuuttaja kertoo kokemuksistaan uudessa emämaassaan. Meitä yhdistää sama uusi emämaa, mutta juuri mikään muu ei. Minä esimerkiksi en ole kuollut, hän on.


George Mikes syntyi 1912 Sikósissa, Unkarissa. Mikes saapui Lontooseen (toimittajan)työnsä takia ja hänen piti viipyä vain hetkinen, mutta hän jäikin pysyvästi.

Mikesilta julkaistiin 1946 kirja, How to be an Alien. Sitä seurasi pari muuta kirjaa: How to be Inimitable ja How to be Decadent. Näistä kolmesta on julkaistu yhteisnide nimeltä How to be a Brit (Penguin 1986, ensimmäisen kerran julkaistu yhteisniteenä 1984. Minun painokseni on vuodelta 2015).

Olen lukenut niteestä toistaiseksi vain ensimmäisen kirjan eli How to be an Alien: se perustuu lähinnä manner-Euroopan ja Ison-Britannian eroavaisuuksien (ja stereotypioiden) alleviivaamiseen ja liioitteluun, irvimiseen. Kyseessä on siis huumori, expatin kärjistetyt kokemukset uudesta emä- ja sitten kotimaastaan.

En jaksa kirjoittaa (ihanaa, kun ei ole pakko!) kirjasta sen enempää, vaan lainaan minua erityisesti huvittavia kohtia. Niitä olisi ollut enemmänkin, mutta karsin.


Tee

The trouble with tea is that originally it was quite a good drink. So a group of the most eminent British scientists put their heads together, and made complicated biological experiments to find a way spoiling it. To the eternal glory of British science their labour bore fruit.


...Then you have tea for breakfast; then you have tea at eleven o'clock in the morning; then after lunch; then you have tea for tea; then after supper; and again at eleven o'clock at night.


You must not refuse any additional cups of tea under the following circumstances: if it is hot; if it is cold; if you are tired; if anybody thinks that you might be tired; if you are nervous; if you are gay;
before you go out; if you are out; if you have just returned home; if you feel like it; if you do not feel like it; if you have had no tea for some time; if you just had a cup.


Seksi

Continental people have sex life; the English have hot-water bottles.


Kieli

When I arrived in England I thought I knew English. After I'd been here an hour I realized that I did not understand one world.

The easiest way to give the impression of having a good accent or no foreign accent at all is to hold an unlit pipe in your mouth, to mutter between your teeth and finish all your sentences with the question: "isn't it?" People will not understand much, but they are accustomed to that and they will get a most excellent impression.


Kanssakäyminen

If you go out for a walk with a friend, don't say a word for hours; if you go out for a walk with your dog, keep chatting to him.


kaupunkisuunittelu

Street names should be painted clearly and distinctly on large boards. Then hide these boards carefully.

torstai 12. lokakuuta 2017

Lukemattomat kirjat

Nyt on hyvä hetki katsastaa, mitä Helmet-lukuhaasteelle kuuluu. Ehdin veivata osallistumistani jonkin aikaa, mutta onneksi osallistuin. Olen tykkäillyt tästä haasteesta ja ottanut sen vastaan rennolla otteella, kuten tapoihini kuuluu. Haasteesta voi lukea lisää Helmetin sivulta, kas tässä suora linkki.

Olen tänä vuonna tähän mennessä lukenut 64 kirjaa. Olen asettanut Goodreadsissa (saa pyytää kaveriksi) tavoitteekseni lukea 80 kirjaa. Saavutan kaiketi tavoitteeni, mutta maailmani ei kaadu, jos en. En siis todellakaan jaksa mitään stressailua rakkaan lukuharrastukseni tiimoilta. Jos stressaantuisin lukuhaasteista ja -tavoitteista, en osallistuisi niihin. So simple.

Helmet-lukuhaasteeseen sopivia kirjoja olen nyt lukenut 42 eli kahdeksan vielä puuttuu. Viisi kirjaa on katsottuna valmiiksi (luonnollisesti pidätän oikeuden muuttaa mieltäni ja lukea tai olla lukematta jotain muuta), kolme puuttuu.

Luulenkin, että haaste jää kohdaltani vajaaksi, ellen jostain yhtäkkiä kehitä Suomen historiasta kertovaa kirjaa. Ei taida aihepiiriin liittyvää kirjaa näet kotoota löytyä (täytyy vielä penkoa) enkä ole tulossa Suomeen enää tänä vuonna (tässäkin kohdin pidätän oikeuden muuttaa mieltäni noin sata kertaa).


Alla haastekohdat, jotka vielä odottavat täyttymystään. Perässä kirja, jonka olen suunnitellut lukevani kys. kohtaan.


8. Suomen historiasta kertova kirja
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja - Henry Marsh: Do No Harm
13. Kirja "kertoo sinusta"
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
19. Yhdenpäivänromaani - Elina Hirvonen: When I Forgot
30. Kirjan nimessä on tunne - Miriam Toews: All My Puny Sorrows / Arttu Tuominen: Silmitön
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta - Koji Suzuki: Ring
33. Kirja kertoo Intiasta - Aravind Adiga: The White Tiger


Intiasta kertova Adigan kirja hieman pelottaa. Olen aloittanut lukea sitä pari kertaa, mutta en ole toistaiseksi päässyt paria sivua pidemmälle. Jokin tökkii heti alkuunsa. Noh, ehkä kolmannella kerralla onnistaa. Tai sitten ei.

Tästä pääset tsekkaamaan koko listan, jonne olen merkinnyt jo haasteeseen lukemani kirjat. Jos tällainen haaste on ensi vuonnakin, aion ehdottomasti osallistua!

Miten muuten muiden haasteeseen osallistuneiden luvut ovat sujuneet? Onko joku jo peräti lukenut koko haasteen?

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Viisikko ruokajeesuksena

Näitä viisikkoparodioita mainostetaan Enid Blytonin nimellä, mikä sinänsä on ymmärrettävää: onhan hän viisikon luoja. Kirjat on tietenkin kirjoittanut ihan muu henkilö (kuolleena on hieman hankala kirjoittaa) ja hän on nimeltään Bruno Vincent.


Enid Blyton: Five Go Gluten Free
Quercus 2016
S. 105


Vincentin kirjoittamat Viisikot ovat aikuisille suunnattuja viisikkoparodioita. Olen aiemmin lukenut Five on Brexit Islandin, joka viihdytti minua kovin. Näissä parodioissa Anne, Leo (Julian), Dick ja Paula (George) ovat aikuistuneet ja asuvat kimppakämpässä.

Kuten kirjan nimestä voi päätellä, viisikko ryhtyy Annen ehdotuksesta eli painostuksesta gluteenittomalle ruokavaliolle. Gluteenittomuus tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että ruokavaliosta heivataan paljon muutakin kuin gluteeni. Kukaan ystävistämme ei ole keliaakikko, vaan gluteenittomaksi aletaan ihan vain trendin takia.

(Gluteenihan muodostuu, kun taikinaa vaivataan:  gluteeni antaa taikinalle sen sitkon. Gluteenittomissa tuotteissa tuo sitko on korvattu yleensä rasvalla tai sokerilla eli itse näin ei-keliaakikkona en suosittele itselleni gluteenitonta ruokavaliota. Olen monipuolisuuden ja kohtuuden kannattaja enkä voi sietää ruokajeesustelua ja saarnaamista.)

Anne assured them that their sleep, when it had normalized, would be much improved. And it didn't stop there - they would have improved bowels, clearer skin, fewer headaches...
"But, dear girl, we didn't have any of those problems in the first place," said Julian (Leo).
"Oh, darling Ju, don't you see? All these things will improve so much, you'll suddenly realize how unhealthy your previous lifestyle was."

Ja näin alkaa ystävysten uusi ankara elämä. Anne duunaa poppoolle eväitä ja neniänsä nyrpistellen muut syövät (tai piilottelevat) niitä. Itse olisin voinut ilomielin vetää jotkin Annen vääntämät mätöt naamaani, sillä ihan kivoja kasvisherkkuja ne olivat. Onneksi ruokakuvauksia ei kuitenkaan ollut paljon, koska kuten jokunen saattaa tietää, en niistä yleensä innostu. Tässä kontekstissa ne kyllä menivät, koska kuuluvat läheisesti parodioitavaan aiheeseen.

Koska ruokavalion noudattaminen tuntuu vaikealta ja herkut pyörivät liikaa mielessä, Anne ehdottaa että he lähtevät Kirrinin saarelle. Siellä eristyksessä olisi helpompi noudattaa ankaraa ruokavaliota ilman ulkomaailman houkutuksia. Ei muuta kuin kamat kassiin ja kohti Dorsetia, jossa kuitenkin selviää, että Kirrinin saarelle ei ole pääsyä (en kerro miksi, lukekaa itse kirjanne!). Niinpä viisikko majoittuu Fannyn ja Quentinin luokse.

This had always been such a special and happy place for them to visit, and Anne, Dick and Julian (Leo) took no pleasure in seeing Aunt Fanny try to come to grips with the modern and alien idea that many of the foods she had eaten at every meal in her long, healthy life had now been suddenly deigned poisonous by the younger generation.

Dorsetissa sitten ulkoillaan monipuolisesti sekä kävellen että fillarilla. Paikallisessa pubissakin käydään aiheuttamassa pahennusta. Pidin kovasti tästä kirjasta, ihanaa aivojen tuuletusta ja aitoa naurua ja lempeää irvailua ajan ilmiöille. Jotakin varsin sympaattista näissä kirjoissa on ja siksi olen ostellut niitä omaksenikin.


Näitä voi lueskella aina, kun tekee mieli rentoutua ja saada hyvää mieltä. Minua tietenkin kiehtoo myös paikallisuus eli tietyssä mielessä kulttuurille irviminen, joka sekin tapahtuu hyväntahtoisesti ja lempeästi - ei sormella osoittaen, valittaen, arvostellen, ilkeillen. Varsinaisia hyvän mielen kirjoja!

Kiinnostuitko kirjasta? Saat sen itsellesi ilmoittamalla kommenteissa halukkuutesi. Lähetän kirjan ensimmäiselle kommenteissa haluansa ilmaisseelle. Kirja on hyväkuntoinen kovakantinen, kerran luettu.

perjantai 6. lokakuuta 2017

Kirveellä päähän

"Lizzie Borden took an axe
and gave her mother forty whacks
when she saw what she had done
she gave her father forty-one."



Sarah Schmidt: See What I Have Done
Tinder Press 2017
S. 325


Sarah Schmidt on australialainen kirjastonhoitaja. See What I Have Done on hänen ensimmäinen romaaninsa, ja se herätti kiinnostukseni paristakin syystä:

1. Luin taannoin kirjasta kiinnostavan arvion.
2. Kirja perustuu todellisiin tapahtumiin.
3. Kirjailija on australiainen ja siten sopii Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Palataan kohtaan kaksi.

Amerikkalainen Bordenin perhe asui Fall Riverissä, Massachusettsissa. Perheeseen kuului isä, äitipuoli ja kaksi tytärtä. Lizzie oli nuorempi tytär, Emma vanhempi. Perheen vanhemmat murhattiin raa'asti 4. elokuuta 1892. Syylliseksi epäiltiin Lizzietä, joka kuitenkin oikeudenkäynnin jälkeen vapautettiin. Ei löytynyt tarpeeksi näyttöä, että hän olisi murhannut vanhempansa. Todellista murhaajaa ei koskaan saatu selville. Se saattoi olla Lizzie tai sitten ei.

Netistä löytyy paljon juttua aiheeseen liittyen. Tässä Schmidt kertoo itse kirjan synnystä eli miten tuli törmänneeksi Lizzie Bordenin tapaukseen ja miksi päätti kirjoittaa siitä kirjan. Schmidt myös matkusti Fall Riveriin ja yöpyi Bordeneiden talossa, joka nykyään toimii bed and breakfast -museona.


Sitten kirjaan, joka alkaa napakasti siitä, kun Lizzie löytää isänsä ruumiin. Lizzie itse toimii kertojana eli kohtaus suodattuu hänen silmiensä läpi. Yhteensä kirjassa on neljä kertojaa: Lizzie, Emma, Bridget (palvelustyttö) ja Benjamin (eräs mies, jonka merkitystä kirjalle en paljasta spoilausvaaran takia). Näistä henkilöistä Benjamin on kirjailijan sepitettä, muut olivat todellisia henkilöitä. Luonnollisesti See What I Have Done taiteilee todellisuuden ja spekulaation rajamailla, koska kukaan ei tiedä, mitä todella tapahtui ja miksi.

Selvää on, että talossa on kireä tunnelma. Lizzien ja Emman oikea äiti kuoli varhain, Lizzien ollessa vasta parivuotias. Hän ei siis varsinaisesti muista oikeaa äitiään. Lizzie on viisivuotias isän, Andrewin, mennessä uusiin naimisiin Abbyn kanssa. Lizzie alkaa kutsua Abbya äidiksi, Emma ei. Jossain vaiheessa jostakin syystä myös Lizzie lakkaa kutsumasta Abbya äidikseen.

Andrew on ankara ja askeettinen isä. Vaikka rahaa on, talosta puuttuu moni mukavuus ja muutenkin isä on joissakin asioissa suorastaan itara. Kirjassa isä näyttäytyy etäisenä ja ilkeänä, joka suosii Lizzietä mutta on hänellekin kylmä ja etäinen. Sisarusten välit ovat selvästi jännittyneet ja latautuneet, kaksijakoisetkin. Kateus ja katkeruus vuorottelevat läheisyyden ja lämmön kesken. Lizzie vaikuttaa lapselliselta manipuloijalta, jonka edessä Emma on melko voimaton.

Koen, että Schmidt on vahvimmillaan kuvatessaan täysin fiktiivistä Benjaminia, jonka osuudet lopulta osoittautuvat kiinnostavimmiksi. Bridget tulee hyvänä kakkosena. Sen sijaan etenkin Lizzien osuudet ovat makuuni liian utuisia ja unenomaisia, hämäriä. On epäilty, että Lizziellä olisi ollut mielenterveysongelmia, mutta varmaa tietoa ei ole. Silti näkisin Lizzien osuuden eräänlaisena kirjailijan vetäytymisenä: hän ei ole uskaltanut tai halunnut spekulouda ja irrotella samalla tavalla kuin esim. fiktiivisen Benjaminin kohdalla.

Kirja on taiten kirjoitettu ja herättää vahvoja tuntemuksia. Kirjan keskus eli Bordeneiden talo suorastaan herää henkiin ja painostavan tunnelman voi aistia. Jokin perheen elämässä ja olemisessa on varmasti herättänyt kauhua tai inhoa, koska palvelustyttö Bridget hyvästä palkastaan huolimatta yritti useita kertoja vaihtaa palveluspaikkaa.

Pidin tästä kirjasta erityisesti ajan kuvauksen, miljöön ja tunnelman tiimoilta. Sen sijaan noin muuten kirja jää valitettavasti hieman latteaksi. Olisin kaivannut jotain enemmän. Toisaalta kirja tekee näin kunniaa Bordeneiden perheelle (ja jättää murhaajan lukijan päätettäväksi tai ratkasemattomaksi kuten todellisuudessakin), sillä mitään ei oikeastaan kerrota suoraan. Lähinnä vihjaillaan, sivutaan, kierrellään ja kaarrellaan (paitsi fiktiivisen Benjaminin kohdalla).

Paljon annetaan ymmärtää, mutta miten tulkita noita vihjeitä? Sinänsä ovelaa, koska tapaus ei koskaan selvinnyt eikä kirjailija selkeästi halua kirjoittaa sille täysin sepitettyä todellisuutta, vaikka spekuloinneillaan ohjaakin lukijaa tiettyyn suuntaan.

Kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu.

Bordeneiden tapauksesta on tehty elokuvakin, Lizzie Borden Took an Ax (2014). Traileri alla, en ole katsonut elokuvaa, mutta voisin laitella katsottavien listalle.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Sami Liuhdon Heroiini meni suoneen

Koen runoista kirjoittamisen hankalaksi, koska runoissa lukijan tulkinta korostuu ihan toisella tavalla kuin esim. romaaneja lukiessa. Ja minussa elää pelko, että tulkitsen väärin vaikka tiedostan, että oikeaa tai väärää tulkintaa ei ole - on vain erilaisia tulkintoja, jotka lukijalleen ja kokijalleen ovat oikeita. On oikeastaan yhdentekevää, mitä runon kirjoittaja on ajatellut: kun päästää sanansa maailmalle, niistä tulee tulkitsijan todellisuuksia.



Sami Liuhto: Heroiini
Eikä muita runoja
Käsite 2017
S. koin matka (tai ehkä 56 + loput)

Liuhdon runot ovat vimmaisia, ajoittain vihaisia AGGRESSIIVISIA. Kirja on omistettu todellisille köyhille ja muille häviäjille. Olen muu häviäjä. Luuseri. En silti suostu olemaan huonompi - enkä parempi - kuin esimerkiksi sinä.

Koin runot hyvin visuaalisina, kuin kohtauksina. Pieniä tuokioita päivästä tai yöstä tai muusta hetkestä, joka kiitää tai matelee ohi mutta ei jätä rauhaan, anna rauhaa. Keskiössä ihminen, joka elää miten elää ja voi.


Ihan kuin runot olisi paiskattu seinään (näen seinään paiskautuvat sanat hyvinkin konkreettisesti), jolloin niistä tippuvat välimerkit, isot kirjaimet kutistuvat pieniksi iskun voimasta, rivinvaihdot menevät sekaisin.

Sitten runot hahmottuvat uudelleen sekasortoisina "mysteereinä", jotka kyllä avautuvat, kunhan löytää rytmin. Rytmi löytyy lukemalla runo ensin nopeasti, sillä silloin rivinvälit ja lauseet hahmottuvat uudelleen. Sen jälkeen runon osaa lukea pysähtyen oikeissa kohdissa, osaten aloittaa uuden säkeen, lauseen. Ovelaa ja tehokasta, kehottaa käyttämään omiakin aivoja eikä toisten.


Liuhdon runokirja on sanaleikki ja mysteeri. Sivunumeroina toimivat sanaväännökset, joissa kautta linjan on käytetty tiettyä kantasanaa. Mutta mikä on kantasana? Onko se ensimmäisen sivun sana vai jokin muu. Sitä ei tiedä. Kirjan lopussa oleva sisällyluettelo itsessään on runo.

Heroiinin kansien väliin mahtuu kokonainen elämä. Sellainen elämä, jota kukaan ei eläisi, jos olisi vaihtoehto? Vihan ja vimman alla inhimillisyys, jollaista ei joka paikassa kohtaa. Tornista toki on helppo huudella alaspäin, että voi voi kyllä se siitä.

Vaikuttava teos, joka kestää useita lukukertoja ja todennäköisesti avautuu jokaisella kerralla hieman eri tavalla.


Ps. Oletko kuunnellut Sami Liuhdon taudinkuvaa? Suosittelen, tässä eräs lempparini.

~~~

Lisäys 5.10. klo. 7:30 - Myös Riitta K on blogannut Heroiinista.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Epäoleellisuudet talloivat tarinan allensa


Petina Gappah: The Book of Memory
Faber & Faber 2015
S. 270
Suom. Muistojen kirja

Pähkinänkuori:

Memory on kirjan kertoja ja albiino, joka istuu vankilassa syytettynä kasvatti-isänsä, Lloydin, murhasta. Asianajajansa (Vernah Sithole: luin noin puolet kirjasta hänen nimekseen "Shithole" ja hihittelin mielessäni, kunnes jossain vaiheessa tajusin "lukihäiriöni" ja häpesin mokaani) ehdotuksesta hän alkaa kirjoittaa eräälle toimittajalle, mitä oikeastaan tapahtui eli miten Lloyd kuoli ja kuka hänet murhasi. Entä kuka Lloyd lopulta edes oli.


Intuitioni varoitukset

Minulla oli ei mihinkään perustuva ennakkoaavistus tätä kirjaa kohtaan. Se oli sellainen aavistus, että ei taida olla minua varten tämä. Intuitioni oli oikeassa: ei ollut ihan minua varten tämä Petina Gappahin The Book of Memory.


Miksi sitten otin sen lukuun?

Koska luin useita mielenkiintoisia arvioita kirjasta ja päätin, että luenpa nyt kuitenkin, niin voin itse muodostaa mielipiteeni.


Ja miksi kirja ei ollut minua varten?

Kirjan teemat ja asetelma ovat hyvin mielenkiintoisia. Aineksia olisi ollut minuakin miellyttävään kokonaisuuteen, mutta jostain syystä kirjailija ei kysynyt mielipidettäni eikä kartoittanut mielihalujani.

Kirjaan on dumpattu liikaa tavaraa. Pidän runsaista kirjoista, mutta raja kulkee jossakin siellä, että siinä runsaassa pitää olla enemmän kiinnostavaa ja oleellista kuin epäoleellista ja turhaa. The Book of Memoryssa suurin osa on irrelevanttia. Runsauden takia mihinkään ei perehdytä kunnolla. Muistot ja kohtaukset vilahtelevat ohi kuin maisemat luotijunan ikkunasta. Sivupolut tutkitaan huolellisemmin kuin pääkadut. Alkaa turhauttaa.

Ajoittaiset hauskat dialogt (etenkin englannin kieleen liittyvät) ja kohtaukset eivät pelasta turhautumiselta. Kirja on tyyliltään melko kepeä aiheeseensa nähden - ajoittain suorastaan hauska (etenkin nykyajassa, jolloin ollaan vankilassa - tuli hieman ristiriitainen olo). Tosin runsaiden shonankielisten lainausten takia minulta saattoi mahdollisia syvällisyyksiä mennä ohi. Yksittäisiä sanoja ja merkityksiä on kyllä selitetty ja ne ovat kiinnostavia. Kielen rakenteet ja käyttö kiinnostaa. Sen sijaan minua ei kiinnosta lukea sitaatteja, joista en tajua hevonpeetä.

Varsinaiseen asiaan pääsemista (jonka oletin olevan muun muassa Lloydin kuolema ja siihen johtaneet syyt) sai odotella aika kauan ja kun siihen viimein päästiin, tuli tunne että Gappahille tuli kiire saattaa kirja päätökseen. Siis mitä ihmettä? Ensin lampsitaan sivutolkulla sivupoluilla, mutta keskeiset aiheet kuitataan muutamalla juoksuaskeleella. Näin tapahtui läpi kirjan nimenomaan (minun mielestäni) kiinnostavien ja tärkeiden asioiden osalta.

Maaliviiva jää repsottamaan yksinäisenä punaisena nauhana, jonka päitä on vaikea yhdistää. Siinä ne repsottaa ja minun tekee mieleni sanoa  thanks for nothing. Nimittäin en edes tajunnut, miten Lloyd kuoli (olenko vähän tyhmä?). Epäilyksiä kyllä on (tai no, yksi teoria), haluaako joku keskustella kanssani  (Lloydin) kuolemasta vaikka kommenttikentässä? Olisi kiva ymmärtää. Kommenttikentässä saa juonipaljastella eli varoitus niille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet mutta aikovat lukea.

Kirjasta on pidetty muualla enemmän, esimerkiksi seuraavissa blogeissa: Lumiomena, Kirjapolkuni, Tuijata ja Kirjasähkökäyrä.

~~~

Ps. Vastailen edellisten postausten vastaamattomiin kommentteihin viikonlopun aikana. Nyt pitää rientää.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Kaveripyyntö

Psykologinen trilleri, jossa menneisyys ryhtyy kummittelemaan Facebookin kautta. Lontoossa asuva Louise saa kaveripyynnön kouluaikaiselta "toveriltaan" Marialta. Hämmentävän asiasta tekee se, että Maria on kuollut. Vai onko sittenkään? Ruumista ei koskaan löydetty.


Laura Marshall: Friend Request
Sphere 2017
S. 371

Kirjan kertoja on Louise ja kerronta kulkee kahdessa tasossa: nykyajan rinnalla palataan vuoteen 1989 ja koulun päättäjäisjuhliin (leavers party). Louise ei ollut varsinaisesti suosittu, mutta pyrkyri kuitenkin. Vanhat ystävänsä hän hylkää pyrkimyksissään kivuta arvoasteikolla korkeammalle "ystävänsä" Sophien avustuksella. Painostus on kovaa ja suosittuus tärkeää nuorelle. Siksi Louise alistuu Sophien tempauksiin ansaitakseen paikkansa suosittujen keskuudessa.

Näitä jännitteitä kuvataan melko taidokkaasti ja kenties moni voi tunnistaa itsensä tai jonkun muun kuvauksesta. Itsehän en ollut suosittu koulussa (kaikkea muuta), mutta en jaksanut edes pyrkiä sellaiseksi. Kiusaajat eivät olleet mielestäni kiinnostavia henkilöitä enkä halunnut edes toveriutua heidän kanssaan. Olisin toki halunnut olla rauhassa, mutta auoin päätäni takaisin (eli olin oikein mukava kiusattava, koska reagoin - olisin varmaan päässyt helpommalla, jos olisi ollut hiljaa): vielä silloin minussa oli voimaa ja itsekunnioitusta. Ystäviä löysin lopulta toisesta koulusta.

Louise ei minun makuuni ole järin pidettävä henkilö. Se ei johdu hänen pyrkyrimenneisyydestään, vaan muista asenteista, jotka tulevat kirjan tiimoilta esiin lähinnä nykyajassa. Louise esimerkiksi (tietoisena tästä itsekin) arvottaa (naispuolisia) ihmisiä ja heidän "menestystään" nähtävästi sen perusteella onko heillä lapsia ja mies. Hohhoijaa.

Lisäksi kirjasta puuttuvat tyystin kiinnostavat henkilöt. Marian veli hieman kiinnosteli, mutta hänen osuutensa jäi melko pieneksi kuten kaikkien muidenkin. Kirjan keskus on selkeästi kertoja eli Louise, mikä sinänsä on ymmärrettävää koska tarina suodattuu hänen silmiensä ja ajatustensa kautta. Harmi vain, ettei hänessä(kään) ole juuri mitään mielenkiintoista.

Facebook esitetään tuttuun tapaan lähinnä pahana somena, jossa ihmiset kilvan esittelevät kiiltokuvamaisia elämiään. Facebookissa ei missään nimessä voi  toimia muulla tavalla. Tästä tuli mieleeni Facebookiin liittyvä uutisointi, josta olen joskus avautunut omalla naamalaseinällänikin: lähes poikkeuksetta kaikki uutisointi on negatiivista. Tuntuu unohtuvan, että Naamalaa käyttävät ihmiset ja he itse tekevät palvelusta sellaisen kuin se on.

Minun Naamalani on hyvin toisenlainen kuin kirjassa kuvattu: samoin kavereideni. En ole havainnut mitään kiiltokuvamaista pätemistä heidän osaltaan eikä kukaan kai tosissaan odota, että Naamakirjassa pitäisi jakaa KAIKKI asiansa. En minä ainakaan oleta enkä jaa.

Naamis on minulle kuin laaja kahvipöytä, jossa voi joko "kutsua" kuulolla olevia omaan pöytäänsä tai mennä toisten pöytiin juuri silloin kun itseä sattuu huvittamaan. Ja ihanaa näin pysyä Suomessa asuvien kavereiden elämässä edes jollakin tasolla läsnä. Facebook on iloinen asia (kunhan ei erehdy lukemaan erinäisten medioiden seinillä käytäviä "keskusteluja")!

Meni taas aiheen ohi, mutta joskus kirja herättelee kaikenlaisia ajatuksia. Ja sitä tämä Friend Request tosiaan teki, vaikka kokonaisuutena se ei kyllä ollut ihan mun juttu. En osaa eritellä, miksi ei. Kirja on nopealukuinen ja varmaan monen mielestä koukuttava. Minun makuuni se kuitenkin oli hieman tylsä ja lattea. Ei kuitenkaan niin tylsä, että olisin jättäyt kesken, vaikka myönnän sitäkin harkinneeni.

Osittain nihkeyttäni voi selittää lukuajankohta: Aika oli ehdottoman väärä tällaiselle kirjalle. En ollut enkä ole trillerituulella eli olisi pitänyt suosiolla lukea muuta. Koska kyseessä on kirjaston kirja, oli se kuitenkin ikään kuin pakko lukea juuri nyt heti.

Brutaalisuusmittari näyttää pyöreää nollaa eli 0/3. Raakuutta ei mielestäni ole oikeastaan ollenkaan eikä veri lennä, vaikka ruumiita mahdollisesti tulee ja menee. Sori, olen hämäräperäinen koska en halua spoilata. Mitään veressä liukastelua ja runsasta väkivallan kuvailua ei kuitenkaan esiinny eli kirja sopii mainiosti brutaalisuutta karttaville lukijoille. Kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu.

~~~

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 27. eli Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Lontooseen.